Muistan kyllä, että aioin jatkaa asukkaanottolautakunnasta tällä viikolla. Tapasin kuitenkin viime viikolla iäkkään sukulaiseni, jolta kuulemani tarinan päätin kertoa heti, ettei se unohtuisi. Tarinaan liittyy Salomäen vanha lato. Niin vanha, etten itse sitä muista. Lato oli maantien varrella Salomäen pellolla vastapäätä Kirmon metsää. Se oli pieni, matala ja hirsistä rakennettu. Siellä säilytettiin heinää.
Tarinaan liittyy myös nuori nainen, joka oli löytänyt rakastetun. Valitettavasti naisen vanhemmat eivät hyväksyneet sulhasta tyttärensä puolisoksi, vaan halusivat tämän avioituvan naapuritilan isännän kanssa. Ajankohta oli luultavasti juuri talvisodan alla. Eivät vanhemmat tietysti voineet päättää täysi-ikäisen tyttärensä puolisosta, mutta painostus taisi olla kovaa. Tai ehkä tytär ei vain halunnut riidellä. Miten siis päästä lähtemään kotoa pois ja saada mukaansa vähäinen omaisuutensa?
Nainen päätti siirtää kapionsa ja muut tavaransa Salomäen nuorten avustuksella vähän kerrassaan piiloon Salomäen latoon. Ketkä Salomäessä tiesivät suunnitelmasta, jäi vähän epäselväksi. Joka tapauksessa naisen tavarat varastoitiin latoon. Lopulta nainen jätti kotona kirjeen pöydälle ja lähti. Luultavasti hän solmi avioliiton sulhasensa kanssa vasta vuoden 1940 puolella, sillä aviokuulutuksista ei löydy tietoa 1930-luvun digitoiduista lehdistä. Pariskunta asui vähän aikaa Haukijärvellä, mutta muutti sitten muualle.
Elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun asti? En tiedä, suunnilleen kai niin kuin ihmiset yleensäkin. Tarinassa kuitenkin olisi melkeinpä ollut ainekset vanhaan Suomi-filmiin.