Blogi

Taavetti Koivisto (vanhempi) kuoli maaliskuussa 1915. Hänen perukirjansa on digitoitu ja vapaasti verkossa tutkittavissa Kansallisarkiston Astia-palvelussa ja Digihakemistossa. Perukirjat voivat parhaimmillaan kertoa monenlaista niin edesmenneestä kuin jälkeläisistäkin. Saamme tietää, että Taavetilla ja hänen vaimollaan Maria Vilhelmiinalla oli kaksi lasta. Toinen, Koiviston torppari, Taavetti oli 1915 Amerikassa. Tytär Hulda taas oli avioitunut Vesajärven Rintalan torppaan. Vesajärveltä olivat Taavetti, Maria ja Taavettikin Koivistolle tulleet. Heidän aiempi asuinpaikkansa oli Hirvon Riihiojan torppa.

Perukirjan omaisuusluettelo alkaa aika tavanomaisesti. Pataa, kistua ja kaappia löytyy lähes jokaisesta perukirjasta. Pian huomion kiinnittää kuitenkin kirkkoreki. Tottahan torpassa sellainen oli. Mutta että se katsottiin torpan vahuksen omaisuudeksi, oli itselleni uutta. Kun käännämme sivua, huomaamme luettelossa myös kaksi lehmää, kaksi lammasta ja hevosen. Talojen eläkeläisillä oli usein hevonen käytössään ja saattoi olla lehmäkin. Torpassa en muista sellaista ennen tavanneeni. Ilmeisesti Taavetti ja Maria olivat pitäneet omaisuutensa omissa nimissään, vaikka heistä oli Koivistolla tullut torpan vanhuksia. Ehkä se oli luonnollistakin, eihän heille Koivistolta kuulunut eläkettä. Kuollessaan Taavetti oli 68-vuotias. Kuolinsyyksi merkittiin halvaus. Ehkä hän oli suhteellisen hyväkuntoinen lähelle kuolemaansa ja kykeni huolehtimaan eläimistä.

Vaatteista huomio kiinnittyy sarsipukuun, joka oli arvokkaampi kuin turkit. Sarssi oli jonkinlainen kotikutoinen villa- tai puolivillakangas, josta tehtiin vaatteita niin naisille kuin miehillekin. Sana oli itselleni outo, mutta verkosta löytyi tietoa ja kuvakin. Perukirjasta ei selviä, kuuluiko puku Taavetille vai Marialle. Se lienee kuitenkin ollut hyväkuntoinen, kenties juhlapuvuksi tehty.

Toimitusmiehinä ovat perukirjan allekirjoittaneet Kalle Haukipää ja Kalle Siren. Haukipää teki paljon perukirjoja. Myös seuraava on hänen käsialaansa. Lautamiehenä hän varmaan toimitti oikeudelle myös kopion perukirjasta. Kalle Siren oli muuttanut jo Mouhijärvelle muutamaa vuotta aiemmin. Ymmärtääkseni Viitaan (Viitasen) torppa ei kuitenkaan ollut kovin kaukana Koivistolta. Perunkirjoituksen toimittaminen antoi mahdollisuuden tavata viidanojankulmalaisia. Ehkä tiedossa oli myös huutokauppa, vaikka sellaisesta ei olekaan luetteloa säilynyt.

Vuonna 2019 kirjoitin blogitekstin Kankaansivuista. Sen jälkeen on ainakin Suodenniemen kirkonkirjoja digitoitu lisää SSHY:n jäsensivuille. Niinpä tiedämme nyt, mitä Saimalle tapahtui niinä kuutena vuotena, jotka jäivät aiemmassa tekstissä pimentoon. Saima muutti heinäkuussa 1921 Ulvilasta Kiikoisiin, jonne muu perhe oli siirtynyt jo aiemmin. Saman vuoden elokuussa hän jatkoi Suodenniemelle. Ammatiksi merkittiin palvelijatar. Marraskuussa 1921 hänet vihittiin entisen talollisen Kalle Maurits Palomäen kanssa. Mahdollisesti Saima oli asunut Suodenniemellä jo aiemmin, mutta muutti kirjansa sinne vasta juuri ennen avioliittoa.

Kalle Palomäki kuoli lokakuussa 1923. Hän oli jo 79-vuotias. Kuolinsyyksi merkittiin vanhuus. Kalle ja Saima olivat saaneet 1922 Eeva-tyttären. Nyt Saiman oli etsittävä elanto muualta, sillä Kalle Palomäen talosta saama eläke ei kuulunut hänelle. Saima löysi kumppanin Palomäen Kankaansivun torpasta. Heidän matkansa vei Kiikan Nevon kylään. Tässä vielä linkki henkikirjaan 1922, jossa näkyvät Saima ja Aukusti Suodenniemen Kiikoisten kylässä.

Ainakin osa lukijoista lienee huomannut, että olen aloittanut projektini Hämeenkyrön merkitsemiseksi syntymä- ja kuolinpaikaksi. Pyrin merkitsemään tiedot kirjoillaolon mukaan. Vaikka siis syntymä olisi tapahtunut naapurikunnan sairaalassa, laitan syntymäpaikaksi sen kunnan, jossa äiti oli kirjoilla. Tämähän on nykyinen virallinen käytäntö, mutta vuosien aikana se on vaihdellut. Jos on käytettävissä virallisia lähteitä (kirkonkirjoja, siviilirekisterin luettelot), asia on yleensä helppo tarkistaa. Jos joutuu turvautumaan hautakiven tai kuolinilmoituksen kertomaan, on sen varassa, mitä omaiset ovat halunneet ilmoittaa. Vastaan on jo tullut tapaus, että henkilö on haudattu Hämeenkyröön, mutta on muiden tietojen mukaan asunut Tampereella. Niinpä kuolinpaikka jäi merkitsemättä.

Lähteistä toivon edelleen lisää tietoa.

Vuoden 1910 maataloustiedusteluun liittyen arvelin, että Viidanojankulman Santamäki ei ollut enää tuolloin torppa. Sain vinkin, että 1911 kuolleen Matti Santamäen perukirja on digitoitu. Katsotaan tällä kertaa, antaako se mitään lisävalaistusta torpan olosuhteisiin. Mutta ensin hiukan Matti Santamäestä itsestään.

Matti syntyi 1842 Mouhijärvellä Pukaran Alanapan talon poikana. Hänellä oli useita sisaruksia, joista osa kuoli pienenä. Vanhin veljistä jatkoi talonpitoa, mutta Mattikin asui kotonaan, kunnes 1866 muutti Hämeenkyröön. Hänestä tuli Santamäen torppari. Edellinen torppari oli kuollut, ja Matti avioitui tämän lesken, Ulrika Tuomaantyttären kanssa. Tällä oli lapsia ensimmäisestä avioliitostaan, mutta heistä vain Kalle Linnusmäki asettui Haukijärvelle. Niinpä 1880-luvulta lähtien torpassa asuivat vain Matti ja Ulrika yhteisten lastensa kanssa. Ulrika kuoli 1895. 

Seurasin sekä rippikirjan että henkikirjojen merkintöjä tästä eteenpäin. Rippikirjan perusteella näyttäisi, että Matti olisi ollut torppari vielä 1902, kun rippikirja alkaa. Merkintä "Ent." näyttäisi lisätyn torppari-sanan eteen myöhemmin. Ihan varma tästä ei kuitenkaan voi olla. Henkikirjat taas antavat hiukan erilaista tietoa. Niissä Matti on merkitty Santamäen torppariksi viimeisen kerran vuonna 1900. Vuosina 1901 - 1903 torppariksi on kirjattu hänen poikansa Matti Nestor Santamäki. Matti Nestor kuoli 1903, mutta oli edellisenä vuonna ehtinyt ostaa Pukaran Ruskeen tilan. Hänellä ei siis ollut aikomusta jäädä Santamäkeen. Juho Ivar Santamäki lienee ollut torpparina hetken aikaa veljensä kuoleman jälkeen. Lähinnä kyse oli varmaankin taksvärkin suorittamisesta. Vuosina 1904 - 1906 hänet merkittiin entiseksi torppariksi. Ehtollismerkinnät kuitenkin loppuvat jo 1905, joten hän lienee siirtynyt Tampereelle, vaikka muuttikin kirjansa sinne vasta 1907.

Mitä perukirjasta sitten voi päätellä? Perunkirjoitus ja huutokauppa pidettiin todennäköisesti Santamäessä. Heinijärvi mainitaan perukirjassa, ja huutokaupassa oli paljon kyläläisiä. Matilla oli kaikenlaista maatalouteen liittyvää ja muutakin esineistöä, jota tuskin on siirretty torpasta minnekään. On siksi luultavaa, että Matti asui Santamäessä lähes kuolemaansa saakka. Asuminen torpassa olisi ollut mahdollista eläkkeen turvin. Torpparioikeuksista luopuessaan hän olisi saanut eläkkeen, joka sisälsi asunnon ja ainakin viljaa, ehkä myös muita elintarvikkeita. Perukirjassa mainitaankin 1,5 hehtolitraa ohraa. Kun uutta torpparia ei ollut, lienee eläke jäänyt talon maksettavaksi. Samalla torpan maat palautuivat taloon.

Oliko Santamäessä asukkaita Matin kuoleman jälkeen? Ainakaan uutta torpparia ei Tättälä torppaan ottanut. Itsellisiä, kuten Juho ja Linda Lehtinen Tättälän mailla kyllä asui. Seuraavat tiedossa olevat asukkaat tulivat vasta 1920-luvun alussa.  Ei ole olemassa mitään muistitietoa siitä, että Santamäen pellot olisivat olleet hoitamatta 10 - 15 vuotta. Mahdollisesti ne olivat vuokralla jollakin lähellä asuneella, jolla peltomaata oli niukasti.

Tietoja lähteistä on jo tullut, mutta lisätiedot ovat tervetulleita. Sähköpostin lisäksi  niitä voi lähettää Facebookin (Messengerin) kautta. Sivusto päivittyy seuraavan kerran kahden viikon kuluttua.

Aloitetaan kuvauksella Haukijärvellä sijainneesta mökistä. Eräs muistelija kertoi, että pienen eteisen lattia oli käytetty polttopuiksi, niistä kun mökin asukkailla oli pulaa. Niinpä sisään mentäessä kynnys oli varsin korkea. Toinen, naapurissa asunut kertoi vieneensä usein lämpimäisiä mökin asukkaille, sillä mökissä ei ollut edes puuhellaa, vaan kaikki ruoka valmistettiin lämmitysuunin arinalla tai suuluukkujen edessä lämmittäen. Polttopuista oli kova pula. Kun sellaisia jostain saatiin, käytettiin ne heti. Nämä kuvaukset ovat noin 80 vuoden takaa, sodan jälkeiseltä ajalta.

Myös muissa taloissa, aivan suurimpia lukuunottamatta, varustelutaso oli tuohon aikaan varsin matala. Vesi tuli sisään kantamalla. Siitä saattoi olla myös pulaa, kun kaivot kuivuivat. Silloin sitä piti hakea kauempaa, mahdollisesti jostakin lähteestä. Vesitonkat tai -saavit kulkivat työnnettävissä rattaissa. Onnekas saattoi saada avuksi hevosen. Myös viemäri oli aika tuntematon käsite kylässä vielä sodan jälkeen. Likaämpärit tyhjennettiin pihan perällä olleeseen tunkioon. Jonkinlaista kompostointia siis, mutta ei aivan vastannut nykyajan vaatimuksia. Irrallaan kulkeneet koirat löysivät sieltä makupaloja. Uusiin taloihinkaan ei ilmeisesti ihan heti tehty vesijohtoa ja viemäriä.  Monet karjalaisista anoivat asutuslautakunnalta lainaa sellaisten laittamista varten 1950-luvun alkuvuosina.

Virkistävä suihku aamulla? Ehei, vain hyvin harvalla kyläläisellä oli sellaiseen mahdollisuus. Sauna oli tärkein peseytymispaikka. Toki lämmintä vettä saatiin liedellä keittämällä ja karjakeittiön padasta. Kesä avasi laajemmat mahdollisuudet puhdistautumiselle. Sisävessa? No ei, oli mentävä sinne huussiin pihanperälle. Silloinkin kun pakkasta oli paljon tai pimeässä pelotti.Yritin muistella, millaiset olosuhteet kansakoululla oli 1950- ja 1960-lukujen taitteessa. Vesijohto ja viemäri varmaan kuuluivat varustukseen. Olen kuitenkin varma, että ulkorakennuksessa oli ihan perinteinen puusee, jota oppilaat käyttivät. Varmaksi en osaa sanoa, oliko käsienpesuun mahdollisuutta.

Olen tainnut ennenkin kysellä lähteistä, joista talousvettä haettiin. Itse osaan kertoa kolmen sijainnin. Kaksi Salomäen maalla aivan Herttualan rajalla ja yksi lähellä Koivulaa ja suutari Salon pirttiä, luultavasti kuitenkin Sipilän maalla. Laittakaapa viestiä tulemaan, mistä vettä haettiin.