Haukijärven läpi kulkenut päätie (nykyinen Haukijärventie) on ollut yleinen tie 1800-luvun lopulla. Muut kylän tiet olivat yksityisteitä. Eri aikoina on teiden luokitus hieman vaihdellut. 1920-luvulla päätiet - maantiet - tulivat valtion hoidettaviksi.

Kun autoliikenne yleistyi, piti teiden olla parempia kuin hevosilla kuljettaessa. Viime vuosisadan alkupuolella näyttää tapana olleen huutokaupata teiden kunnossapito. Yleensä sen ottivat tehtäväkseen jotkut tienvarren asukkaat niin, että vastuullinen henkilö otti hoitoonsa pätkän tietä. Tiet tarkastettiin vuosittain ja Hämeenkyrön Sanomissa jaettiin huomautuksia nimeltä mainituille tienhoidosta vastuullisille tyyliin " Tuotava kaksi kuormaa soraa, ojat avattava". Näistä huomautuksista saivat myös haukijärveläiset osansa. Vastaavalla tavalla huolehdittiin teiden talviaurauksesta. Kunnallislautakunta päätti 1911 antaa sen kolmeksi vuodeksi hoidettavaksi seuraaville: Mouhijärven rajasta Suojalle (Häijään tie) K. Viitaniemi, Mouhijärven rajasta Suojalle (Hahmajärven tie) M. Mäkelä, Suojalta Järvenpään torppaan K. Tiipiä ja Järvenpään torpasta Hiukkasen tiehaaraan V. Ihantola. Korvaus vaihteli 67 markasta 108 markkaan ilmeisesti aurattavan matkan mukaan.

Vuonna 1901 sai varamaamittari Rinholm kuvernööriltä tehtäväksi laatia "ehdokasjaon sille tielle, joka Erkkilän talosta Hämeenkyrön Parilan kylässä johtaa Mouhijärven pitäjän kautta Hämeenkyrön Pukaron kylään". Tarkempaa tietoa tuon tiehankkeen etenemisestä ei ole. 1920-luvulla on aiemmin ilmeisesti varsin vaatimattomia kärryteitä parannettu perusteellisemmin. "Uus-Pukaran paikallistien pohjaus, ojitus ja kivien ammunta myydään huutokaupalla vähemmän vaativalle toukok. 2 p:nä 1925 klo 10 ap. Toimitus aloitetaan Erkkilän talon kohdalta yleiseltä maantieltä." Näin lukee tielautakunnan ilmoituksessa paikallislehdessä. Tiestä tehtiin viiden metrin levyinen. Siitä tuli yleinen paikallistie, jonka hoidosta vastasi tiekunta. Tiekunnan asiakirjoja on säilynyt. Vuoden 1957 alussa osakkaat luovuttivat tien kunnalle. Mustajärvenkulman Pukaraan yhdistävä tie rakennettiin 1956.

Vastaavanlainen huutokauppa on pidetty Viidanojantien kunnostuksesta 1924. Viidanojantietä kunnostettiin myös 30-luvun lopulla. 30-luvun alussa on maantietä oikaistu koulun kohdalta. Myös siltarumpuja parannettiin. Vuonna 1930 on urakkahuutokaupassa annettu uudestaan tehtäväksi Mustasillan rumpu, kooltaan 1,0 metriä x 1,0 metriä ja Heinoon rumpu, kooltaan 0,8 metriä x 0,9 metriä.

Tietä lanataan

Uus-Pukarantietä lanataan lastenkodin mäessä. Kuvassa vasemmalta Toimi Peltomäki, Mikko Lähteenkorva, Reijo Suni, Jorma Ala-Maakala ja Antti Ala-Maakala. Kuva kuuluu Jorma Ala-Maakalan kokoelmiin.

1930-luvulla valtio tuli entistä enemmän mukaan maanteiden kunnossapitoon. Hiekkaa ajettiin kuorma-autoilla teiden varsille kasoihin puolen kilometrin välein. Niistä sitä levitettiin teille hevosilla, mikä tarjosi työtä paikallisille. Myös tiehöylä ("karhu") oli jo tuolloin olemassa. Se kuljetti polttoainetta tynnyrissä mukanaan. Tarvittaessa kuljettaja yöpyi jossakin tienvarren talossa.

Kunnostuksesta huolimatta tiet olivat usein heikkokuntoisia varsinkin kelirikkoaikaan. Raskaammat ajoneuvot olivat usein vaikeuksissa. Savihautaan juuttuminen oli tavallista vielä 50-luvulla. Myös lumi aiheutti talvella vaikeuksia. Lumiaitojen avulla yritettiin estää lumen tuiskuamista tielle. Erityisen hankala kohta oli nykyisen Kuivamäen talon paikkeilla. Siihen pysähtyivät toisinaan lumiauratkin.

Merkittävä uusi tie tuli käyttöön, kun yhdystie Häijään ja Kyröskosken välille valmistui 50-luvun lopussa. Oy Kyro Ab:n kuljetusten siirtyminen maanteille vaati paremman tien Porin satamaan. Tie kulkee Pakkasen ja entisen Suojan välistä. Lähinnä karjalaistaloja sattui aivan tien varteen, vanhempi asutus jäi vanhan tien varrelle. Muistitiedon mukaan tien linjaukselle oli toinenkin vaihtoehto, joka olisi kulkenut osin vanhan asutuksen läpi ja jakanut tilojen maita. Hämeenkyrön Sanomissa 1958 julkaistu lehtijuttu kertoo, että tienrakentajia tuli ympäri maata. Heitä majoitettiin parakkikyliin Tuokkolaan, Löytämäisjärvelle (Kirmon metsässä nykyisen Mustajärventien lähellä) ja Kelhäjärven rantaan. Kuhunkin parakkikylään rakennettiin tilat 120 miehelle. Lisäksi työntekijöitä oli majoittuneena Häijään seurojentalolla ja Haukijärven työväentalolla. Myös konevoimaa oli jo apuna. Eräällä työmaan varastoparakilla syttyi 1958 tulipalo, jonka palokunnat saivat kuitenkin nopeasti sammumaan. Koska vettä oli hyvin saatavilla, lienee parakki ollut Kelhäjärven rannassa.

Järvestä toiseen kulkevia ojia jouduttiin aukaisemaan uudelleen aina silloin tällöin. 1930-luvulla tällaista aukaisua tehtiin ojalle, joka laskee Vähäjärveen Lahoonsuonojana, samoin siihen liittyville Porrassuon- ja Lamminsuonojille. Ennen aukaisua Lahoonsuonoja oli vain noin metrin levyinen. Työtä tehtiin kesällä matalan veden aikana lapiotyönä. Kaivu tapahtui kahden miehen työporukoiden urakkatyönä.

Työväkeä ojankaivuun tuli Huittisista. Paikallisista siihen osallistui ainakin Frans Lehto. Työmiesten majoittaminen sekä ruuan ja kahvin myynti tuotti lisätuloja haukijärveläisille. Muistitieto kertoo erään ojurin valmistamasta "jätkän kaurapuurosta". Se syntyi sekoittamalla maitoa ja kauraryynejä keskenään. Jotkut muualta tulleista asettuivat asumaan Hämeenkyröön. Erkki Jalo löysi puolisonsa Hilja Mäkelän Haukijärveltä.

Porrassuon-, Heinoon- ja Lahoonsuonojia avattiin uudestaan 50-luvun lopussa. Silloin käytössä oli jo kaivuri. 50-luvulla lienee aukaistu myös Kuolemaisjärven, Parilanjärven ja Haukijärven välisiä ojia.

Kerrotaan, että ojaa suunniteltiin myös Kelhäjärvestä Haukijärveen. Tämä lienee tapahtunut jo 1800-luvun lopussa. Mahdollisesti ojaa kaivettiinkin jonkun matkaa.

Lisätietoja