Olen kertonut monia surullisia tarinoita vuoden 1918 tapahtumista. Tällä kertaa kolme hiukan erilaista. Kirjoitan henkilöistä nimettöminä, koska dokumentteja heidän vaiheistaan tuolloin on hyvin vähän tai ei lainkaan. Kaikki asuivat jossain vaiheessa Haukijärvellä.
Ensimmäinen henkilö merkittiin itselliseksi henkikirjoihin. Hänellä oli kuitenkin selkeä kytkentä erääseen kantataloon. Hämmästyin kovasti, kun useat kuulustellut punavangit toisistaan riippumatta nimesivät hänet Haukijärven komppanian esikuntaan kuuluneeksi. Tästä huolimatta ei löydy mitään asiakirjaa hänen kuulustelustaan, vankeudestaan tai valtiorikosoikeuteen joutumisestaan. Kaikki dokumentit tuskin ovat voineet joutua kadoksiin. Ajattelen, että hän ehkä piileskeli pahimman ajan yli sukulaisten tuella. Myöhemmin armahdusten alettua häntä ei enää haluttu lähteä etsimään.
Toinen henkilö oli torppari. Hän lienee ollut mukana rivimiehenä punaisessa kaartissa. Hänestäkään ei löydy tietoa vankileirillä olosta tai oikeudenkäynnistä. Sen sijaan Hämeenkyrön suojeluskunnan esikunnassa laadittiin hänestä lausunto, joka tosin jäi Hämeenkyrön nimismiehen arkistoon. Lisäksi häneltä vaadittiin Hämeenkyrön käräjillä marraskuussa 1918 korvausta perunoista, joita hän oli ollut mukana takavarikoimassa punakaartille. Hänkin lienee pysytellyt pois näkyvistä kevään ja kesän ajan, mahdollisesti yhdessä edellisen kanssa.
Kolmas tarina on ehkä kiehtovin, ja perustuu henkilön suvussa kulkeneeseen muistitietoon. Tämä mies ei asunut enää 1918 Haukijärvellä. Hänen kerrotaan kadonneen hiukan ennen kuin valkoiset joukot valtasivat hänen asuinpaikkakuntansa, mikä olikin hänen onnensa, sillä siellä oli ankarat puhdistukset, joissa kuoli paljon ihmisiä. Häntä olisi voitu syyttää yhteistyöstä punaisten kanssa. Myöskään hänelle ei löydy mitään dokumenttia vankeudesta tai valtiorikosoikeuden eteen joutumisesta. Seurakunnan rippikirja on tuolta ajalta jo digitoitu, mutta siinäkään ei kerrota hänen vaiheistaan mitään. Suvussa on arveltu, että hän olisi mennyt Venäjälle. Pääsy läntisestä Suomesta sinne oli tuossa vaiheessa jo aika mahdotonta. Vielä epätodennäköisempää oli paluu ilman merkintöjä missään. Oma ajatukseni on, että hän piiloutui kevään ja kesän ajaksi jonnekin Viidanojankulman, Sirkkalan, Mouhijärven ja Suoniemen välimaastoon, joka tuolloin oli melkein asumatonta ja jonka hän todennäköisesti tunsi hyvin. Hänellä oli tuolloin Viidanojankulmalla sisaren perhe, joka ehkä kykeni hiukan auttamaan. Tarkkaa tietoa siitä, milloin hän palasi perheensä luo, ei sukulaisilla ole. Talven yli selviytyminen olisi ehkä kuitenkin ollut hankalaa. Syksyllä, kun ensimmäisiä armahduksia alkoi tulla, ei häntä enää laitettu vastaamaan teoista, joista muita jo armahdettiin.