Kun katsoo Haukijärvi-sivuston talojen luetteloa, huomaa siinä tiettyä epäjohdonmukaisuutta. Salomäessä asui Ihantolan perhe, mutta Sillanpää onkin sukunimi, tilan nimi on Ihantola. Samanlaista vaihtelua on muissakin kohdissa. On käytetty myös molempia niin, että sukunimi on sulkeissa. Valinta on ainakin suurimmaksi osaksi tietoinen. Se on tehty, jotta lukijat helpoimmin löytäisivät etsimänsä.
Vanhoilla kantataloilla ja torpilla, osittain mäkituvillakin, oli omat vakiintuneet nimensä, jotka säilyivät kyläläisten puheissa, vaikka omistajat vaihtuivatkin. Tilat - yleensä myös itsenäistyneet vuokra-alueet - oli merkitty näillä nimillä maarekisteriin. Sukunimilaki tuli Suomessa voimaan ensimmäisen kerran 1921. Jo sitä ennen oli pyritty sukunimen käyttöön, koska Liisa Matintyttäriä oli ajan oloon vaikea erottaa muista samannimisistä. Sukunimi kuitenkin vaihtui helposti. Kun muutettiin taloon tai torppaan, ruvettiin käyttämään sen nimeä sukunimen tapaan. Näin tuli Josua Honkolinista Josua Suoja. Torpasta maailmalle lähtenyt nuori mies tai nainen saattoi ottaa käyttöön muun kuin kotinsa nimen. Kalle Linnusmäki (nuoremmasta) tuli ensin Kalle Wiitaoja, myöhemmin mahdollisesti Kalle Salo. Suuri vapaus sukunimien ottamisessa johti siihen, että veljeksille tuli eri sukunimi. Tästä esimerkkinä vaikkapa Selkeen (Selkee, Laakso), Mäkelän (Mäkelä, Haukipää), Maatialan (Maatiala, Aalto), Rintalan (Rintala, Nurmi, Aalto) ja Ihantolan (Ihantola, Salomäki) veljekset.
Luultavasti nimenantoon osallistuivat joskus myös papit. Muuten on vaikea selittää, miksi supisuomalaiset saivat ruotsinkielisiä sukunimiä erityisesti muuttaessaan teollisuuspaikkakunnille. Näitä sitten 1900-luvun alussa suomennettiin. Kyläläisistä Grönvallit muuttivat nimensä tuolloin Kanervaksi. Gertrud Lindenistä tuli Kerttu Lehtosalo. On mahdollista, että hänellä on ollut ruotsinkielisiä sukujuuria ja suomenkielisen nimen ottaminen on johtunut aatteellisista syistä.
Opettaja Lehtosalo kirjoitti koulun matrikkeliin Mäkelän lapsille nimeksi Koskela. Monissa muissakin asiakirjoissa esiintyy talonnimiä sukunimen tapaan. Laki teki sukunimestä pysyvän ja vähitellen virallisissa asiakirjoissa ruvettiin käyttämään oikeita sukunimiä. Totuttuihin tapoihin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Koivulan Erkki, Lehtolan Elma, Peltolan Viljo, Karhulan Jaakko tai Santamäen Kalle olivat nimiä, joita käytettiin vielä 60-luvulla yleisesti, vaikka heillä kaikilla oli muu sukunimi. Vanhemmilla kyläläisillä talonnimien käyttö on säilynyt tähän päivään saakka. Nuorempien ja kylään muualta muuttaneiden voi olla joskus vaikea tietää, kenestä puhutaan.