Näinä päivinä pienet koululaiset ovat taas ottaneet ensimmäisiä askeleitaan koulutiellä. Tämä sai minut muistelemaan omaa koulun aloitustani 55 vuotta sitten. Ensimmäisinä aamuina äidit varmaan saattoivat kouluun meitä, joilla ei ollut isompia sisaruksia. Sen jälkeen piti kulkea porukassa. Samalle luokalle tuli pari tyttöä naapureista ja yhdessä matkaa yleensä taitettiin. Kaikkiaan meitä oli luokalla 14. Kun samassa tilassa olivat myös toisluokkalaiset, riitti Asta Niittymäellä paimentamista. Noista neljästätoista noin puolet kulki ainakin osan koulumatkastaan samaan suuntaan. Jos mukaan lasketaan myös isommat oppilaat, taisi useimmista tienvarren taloista joku käydä koulua.
Koulumatka oli sikäli erikoinen, että Häijääntietä rakennettiin silloin. Siitä on mieleen jääneet monet kuorma-autot, jotka kulkivat vanhaa tietä pitkin. Kovasti meitä varoiteltiin autoista, mutta pelätä emme kai osanneet. Tiettävästi kenellekään ei myöskään sattunut mitään. Kuljettajat tervehtivät kättä nostamalla. Ehkä he myös hiukan hiljensivät vauhtia meitä pieniä nähdessään, eihän silloin tainnut vielä olla yhtä kiire kuin nykyään. Vaikka tientekijöitä oli majoittuneena työväentalolle, en muista heitä siellä nähneeni. Joko heitä ei enää ollut siellä tai sitten he olivat aina töissä silloin, kun me koululaiset siitä ohi kuljimme.
Tietyö toi meille sikäli luksusta, että saimme välillä mennä aamulla linja-autolla kouluun. Lauttakylän auto kulki sopivasti niin, että ehdimme sillä yhdeksältä alkaneille tunneille. Kolikko kädessä tai tumpussa kiipesimme linja-autoon, jossa rahastaja sitten vähän ajan kuluttua kävi rahan perimässä. Joskus pääsimme ilmaiseksi. Suojan ristillä piti osata jäädä pois autosta, sillä se jatkoi vanhaa tietä pitkin Häijääseen. Yleensä kuitenkin käveltiin. Alaluokilla en muista matkaa hiihtäneeni eikä sopivan pientä polkupyörääkään tainnut olla. Kävellessä matka tuli tutuksi. Ehti havainnoida kaikki muutokset, oppia tuntemaan muut kulkijat ja tervehtiä koirat ja kissat, joita yleensä ainakin joku tuli vastaan. Ei ihme, jos kotona joskus huolestuttiin, kun koululaista ei alkanut kuulua.