Eilisen itsenäisyyspäivän innoittamana muistellaan tänään hiukan 50-lukua. Katsotaan aikaa lapsen silmin, sillä meitä tuon ajan lapsia oli paljon.
Vaikka nimelleni oli kirjoitettu yleisostokortti, en muista säännöstelyn aikaa. Niukkuuden toki muistan. Kun sukulaiset tulivat Tampereelta vierailulle, he toivat tuliaisina hedelmiä. Ensimmäiset appelsiinit, päärynät ja banaanit olen syönyt juuri heidän tuomisinaan. Kyllä ne maistuivat hyviltä. Paikallisen kaupan valikoimissa ei sellaisia juuri ollut. Peruna, leipä, itse kasvatetun sian liha ja silakka tai järvikala muodostivat ravintomme rungon. Porkkanaa ja punajuurta tuli omalta kasvimaalta ja omenoita pihan puista. Marjoja syötiin hillona tai mehuna. Joskus harvoin sai kioskilta sitruunasoodaa. Lämmintä vaatetta meillä oli, vaikka monet naiset valittelivat aiemmin hankkimiensa hameiden kankaiden heikkoa laatua. Huopatossuissa tarkeni talvella.
Kylän talot olivat joko vanhoja, vuosisadan alkupuolella rakennettuja tai uusia rintamamiestaloja. Monessa asui kolme sukupolvea saman katon alla. Lapsille ei useinkaan ollut omaa huonetta, puhumattakaan siitä, että jokaisella tenavalla olisi sellainen ollut. Kesän koittaessa hyödynnettiin vintit ja aitat oman tilan saamiseksi. Kavereiden kanssa leikittiin yleensä ulkona. Saapaslaatikon kannella laskettiin mäkeä, ja piiloleikkeihin tarjosi piha ja lähimetsä hyvän paikan. Jonkinmoinen alkeellinen pesäpallosta johdettu pallopeli oli suosittu, kun koolle saatiin hiukan isompi porukka. Sääntöjä en valitettavasti enää muista.
Varmasti presidentit Paasikivi ja Kekkonen pitivät vuosittain itsenäisyyspäivän vastaanotot. Me emme niitä kuitenkaan seuranneet. Televisiota ei ollut, ja radio tuskin kovin pitkiä lähetyksiä vastaanotoilta teki. Radiosta kuunneltiin uutisia, urheilua, hartaushetkiä ja jumalanpalveluksia, Markus-sedän lastentuntia, lauantain toivottuja levyjä ja sunnutaiaamun ohjelmaa, jota juonsi Niilo Tarvajärvi. Radio ei soinut taustalla, vaan sitä hiljennyttiin kuuntelemaan. Erityisesti uutisten aikaan ei äänekkäämpi puhe ollut sallittua. Huomautus tuli nopeasti ja napakasti. Lapsille viihdettä tarjosivat kirjat, sanomalehtien sarjakuvat ja vanhat aikakausilehdet. Leluja oli, mutta ei niitä varten kovin isoa laatikkoa tarvittu.
Me emme 50-luvulla juuri matkustelleet. Vuosittainen kesämatkamme suuntautui sukulaisten luokse Tampereelle. Siellä sitten käytiin katsomassa nähtävyyksiä. Muistan käyneeni ainakin Pyynikin näkötornissa ja Sorsapuistossa, varmaan myös keskustan vilinää ihmettelemässä. Matkalla ei kuitenkaan yövytty, kyseessä oli päiväretki. Lehmät piti lypsää aamuin illoin. Onneksi linja-autoja kulki niin, että päiväreissu oli mahdollinen. Polkupyörän sain, kun menin toiselle luokalle kouluun. Se oli kuitenkin tarkoitettu hyötyliikuntaan, mitään pitempiä huviretkiä en muista sillä tehneeni. Ajamaan olin opetellut aikuisten pyörällä.
Syksyllä 1958 meitä ekaluokkalaisia oli 14. Heistä viisi ei enää ollut tämän vuoden itsenäisyyspäivää viettämässä. Samassa luokkahuoneessa opiskelivat kakkosluokkalaiset. Lukemaan opimme ja kirjoittamaan, vaikka musteella kaunokirjoittaminen ei kovin mukavaa puuhaa ollutkaan. Ulkoa opettelimme kertotaulut ja virret, kuten tuohon aikaan tapana oli. Laiskanläksyillä ja jälki-istunnoilla tehostettiin oppimista tarvittaessa. Kuri koulussa oli tiukka, opettajan ohjeita ei kyseenalaistettu, ei kotona eikä koulussa. Ruumiillista kuritusta en koulusta muista, mutta kotona kyllä oli koivuvitsa ovenkarmin päällä. Ja joskus sitä käytettiinkin, joskaan ei kovin voimallisesti. Niin se oli muillakin lapsilla, eikä asia juuri herättänyt keskustelua.
Monenlaisia tietoja ja taitoja opimme koulussa ja kotona. Vaikka en ole myöhemmin koskaan lypsänyt käsin, monia muita taitoja olen kyllä tarvinnut. Maailmamme oli nykykatsannossa pieni, mutta useimmille turvallinen. Ja kuten lapset kaikkina aikoina, me luotimme tulevaan. Ja tulihan Suomestamme monessa suhteessa parempi paikka elää kuin se 50-luvun Suomi oli ollut.