Blogi

Rintamamies-lehti julkaisi 21.12.1938 jutun nimeltä "Marssilaulujen historiaa" (kiitos jutun löytäjälle). Yrjö Pitkäsen artikkeli käsitteli Oulun suojeluskuntapiirin kunniamarssia. Hän kertoo tekstissä kuulleensa kyseisen marssilaulun ensimmäistä kertaa soitettuna Hämeenkyrön Pakkasella 1918, laulettu sitä oli valkoisten joukoissa jo aiemmin. Laulun säveltäjä Martti Similä pyysi talon naisväeltä lupaa soitella salissa olleella pianolla. Lupa irtosikin pienen soittonäytteen jälkeen. Tilaisuudessa kuultiin myös marssilaulu, jolla ei vielä ollut virallista nimeä. Sitä oli sanottu "Kuularuiskukomppanian marssiksi", mutta se lienee myöhemmin omistettu Oulun suojeluskuntapiirille. Laulun sanat on kirjoittanut Toivo Kaitera. Laitan tähän näytteeksi pari ensimmäistä säkeistöä:

"Pyhä määrämme on, usko horjumaton:

Väkivallan me kaadamme, lyömme.

Emme nukkua voi, sotatorvet kun soi

ja pilvess' on päivät ja yömme.

Sulo Suomeni maa, veren, henkemme saa,

sen kummuille tahdomme kuolla.

Ja jos kentälle jään, niin muistaos tään:

me tapaamme tähdissä tuolla."

Lehtijutussa oli myös marssin nuotit, mutta en tekijänoikeussyistä uskalla niitä julkaista. Sanoittajan kuolemasta on jo kulunut vaaditut 70 vuotta. Äänitearkisto tietää kertoa, että oululainen laulukuoro Pohjan Laulu on levyttänyt marssin 90-luvulla.

Vielä takaisin Pakkaselle. Jutun kirjoittaja puhuu Pakkasen neideistä ja neitokaisista. Jäin miettimään, keitä he mahtoivat olla. Richterin tyttäret olivat kaikki jo tuolloin muuttaneet pois. Estlanderien lapset taas olivat pieniä. Ehkä pianolla soitetun marssin kuuntelijat olivat Julia tai Gustav Estlanderin sukulaisia, jotka olivat käymässä kartanossa.

Väinö Selkee meni 1917 rautatietöihin Hiitola - Raasuli-radalle. Saman vuoden heinäkuussa hän siirtyi Venäjän puolelle. Hän työskenteli Lempaalan asemalla maaliskuun alkuun 1918. Silloin hän meni/joutui punakaartiin. Hän oli plutoonan päällikkönä vahtipalveluksessa ja taisteluissa ainakin Raasulissa, Kivennavalla ja Kaukamossa. Sitten hän pakeni Venäjälle. Sieltä hän siirtyi Inkerin kautta Viroon, joutui siellä pidätetyksi ja passitetuksi Suomeen marraskuussa 1919. Suomessa seurasi ilmeisesti karanteeniaika ja sen jälkeen vankeus Tammisaaressa. Linkin lehtijutun lisäksi tiedot ovat peräisin valtiorikosylioikeuden aktista. Seurauksena oli pitkä tuomio, mutta armahdus lienee tuonut vapauden viimeistään 1921.

Tammisaaresta Väinö Selkee todennäköisesti palasi vähäksi aikaa Haukijärvelle. Kuitenkin lehtijuttu vuodelta 1922 kertoo, että hän oli saanut tehtäväkseen Karkun ja Suoniemen yhteisen kunnalliskodin päärakennuksen puutyön ja tilkkimisen yhdessä Frans Mäen kanssa. Noihin aikoihin (1921 tai 1922) hän myös avioitui Alina Välkin kanssa. Heille syntyi poika Olavi 1922. Alina oli ollut Pakkasen meijerillä töissä vuoteen 1918. Nuoret olivat varmaankin tutustuneet Haukijärvellä. Helmikuussa 1923 Väinö kirjoitti veljelleen Hugolle olevansa kylpylaitostyössä Palvialassa.

Väinön mielessä oli kuitenkin Amerikkaan lähtö. Hän pohdiskeli kirjeessä mahdollisuuksiaan päästä sinne. Punakaartilaisuus ei ollut mikään meriitti Yhdysvaltojen konsulaatin silmissä. Hän harkitsi myös mahdollisuutta, että lähtisi ensin yksin matkaan ja Alina tulisi Olavin kanssa myöhemmin perässä. Väinö lienee saanut konsulaatista myönteisen päätöksen keväällä, koska talo Karkun Kutalassa pantiin myyntiin toukokuussa 1923. Yhdessä perhe uudelle mantereelle lähti. Höyrylaiva Stockholm lähti Göteborgista 9. päivänä syyskuuta 1923 matkustajinaan muiden muassa Väinö, Alina ja Olavi Selkee.

Niin liikkuivat kyläläiset jo sata vuotta sitten sekä Venäjällä että USA:ssa. Mistään huvimatkoista ei kuitenkaan ollut kyse. Työn ja paremman elämän perässä matkattiin.

Taannoin kirjoitin Suuresta adressista, jonka allekirjoittajien joukossa oli myös kyläläisiä. Nyt Kansallisarkisto on digitoinut vuonna 1919 Mannerheimille kerätyn Suuren Kansallisadressin. Paitsi allekirjoituksia, kerättiin myös rahaa, josta ainakin seuraavana vuonna perustettu Mannerheimin Lastensuojeluliitto sai osansa. Kiinnosti tietenkin katsoa, oliko haukijärveläisiä allekirjoittaneiden joukossa. Suhtauduin siihen hiukan epäillen. Vuosi sisällissodan jälkeen ei kylän mökkien oville ehkä kannattanut koputella valkoiselle kenraalille menevää tervehdystä varten.

Hämeenkyröläisten nimien joukosta löysin vain Gustav ja Julia Estlanderin allekirjoitukset. Kun siirryin Mouhijärven puolelle, löytyi muutamia mustajärvenkulmalaisia. Sivuja kannatta selata eteen- ja taaksepäin, kerääminen on ymmärtääkseni tehty pitäjittäin. Muutamia nimiä jäin kaipaamaan. Missä ovat vaikka Kerttu Lehtosalon, Erkkilöiden tai Hugo Sillanpään allekirjoitukset? Ehkä niiden puuttumisen selittää se, ettei Haukijärvellä ole aktiivisesti kerätty. Estlanderitkin lienevät kirjoittaneet nimensä adressiin Kyröskoskella.

Kansallisarkisto on aloittanut myös sodissa kaatuneiden sotilaiden kantakorttien kuvaamisen. Niitä on jo jonkun verran verkossa, ei kuitenkaan vielä kyläläisiä. Aakkosten alkupäästä on aloitettu, mutta ihan aakkosjärjestyksessä ei edetä. Jalmari Aholan tai Tauno Erkkilän korttia ei vielä verkossa ole. Odotellaan ja palataan aiheeseen myöhemmin, jos korteista löytyy jotain mielenkiintoista. Digitoinnin tilannetta voi seurata Kansallisarkiston sivulta avautuvista Excel- ja pdf-tiedostoista. Juuri tällä hetkellä tosin Excel-taulukko ei aukea, pari päivää sitten se toimi.

Tiedot Suuresta Kansallisadressista Mannerheim-museon Facebook-sivulta

Yllä oleva pieni ilmoitus Kansan Lehdessä 13.11.1906 hämmästytti minua. En muista koskaan kuulleeni Frans Mustasillan käyttäneen sukunimeä Hakala. Perhe tuli Haukijärvelle Ristimäki-nimisenä, mutta alkoi pian käyttää Mustasiltaa ilmeisesti asuinpaikan mukaan. Kirkolliset lähteet eivät häntä Hakalana tunne. Vuosina 1904 - 1907 Frans Mustasilta oli perheellinen Suojan itsellinen Haukijärvellä. Sitä ennen hän oli ollut muonarenkinä Pakkasella. Selitykseksi ei oikein käy Parrin Hakalan torppakaan. Se ensinnäkin oli rippikirjoissa Parilassa ja kuului Pakkaselle. Lisäksi siellä asui tuohon aikaan Viktor Mäensivu perheineen. Olisiko jossakin Suojan maalla ollut Hakala-niminen mökki, jonka mukaan Mustasilta ei kuitenkaan halunnut tulla nimetyksi ja ilmoitti siksi asiasta oikein lehdessä?

Nimenmuutoksista ilmoittivat lehdessä muutkin, esimerkiksi Kaarle Linnusmäki, josta ensin tuli Viitaoja ja 1906 Salo. Ensimmäisestä muutoksesta en ilmoitusta löytänyt. Lehdessä ilmoittaminen tuskin kuitenkaan oli vielä 1900-luvun alussa pakollista. Matti Huippulasta tuli Matti Salminen vuosien 1903 ja 1906 välillä. En ole löytänyt muutoksesta lehti-ilmoitusta. Rippikirjassa se näkyy vanhan nimen yliviivauksena. Ehkä papille tiedottaminen riitti.

Kun Otto Söderling halusi 1931 muuttaa sukunimensä Sarjoksi, tarvitsi hän läänin maaherran luvan. Suomeen oli nimittäin 1920 säädetty laki, jonka mukaan kaikilla piti olla sukunimi, jota voi muuttaa vain tietyin edellytyksin ja tietyllä menettelyllä. Siihen saakka nimet vaihtuivat usein asuinpaikan mukaan. Tai niitä muutettiin eri syistä. Vuosi 1906 oli suuri nimenvaihtovuosi, silloin erityisesti ruotsinkielisiä nimiä muutettiin suomenkielisiksi.

Kylässä oli toki muitakin sukunimensä vaihtaneita. En käy heitä tässä luettelemaan. Uudet ja vanhat nimet löytyvät sivustolta.