Blogi

Kaikki lukijat eivät välttämättä tiedä, mikä torppa oli. Lyhyesti sanottuna kyse oli siitä, että tilallinen antoi osan maastaan vuokralle toisen viljeltäväksi. Vuokrasta suurin osa suoritettiin yleensä päivätöillä (taksvärkki). Haukijärvellä oli paljon torppia, niiden synnystä olen näissä teksteissä joskus kirjoitellut. Alun alkaen niiden vuokrasopimukset olivat usein suullisia. 1900-luvun puolella alettiin vaatia kirjallisia vuokravälikirjoja, joita ei kuitenkaan välttämättä tehty. Voi myös olla, että asiakirjat ovat torppareiden jälkeläisten kotiarkistoissa tai kadonneet. Galleriassa on Valkaman (neljä kuvaa) ja Selkeen (neljä kuvaa) vuokravälikirjat, joita seuraavassa tarkastellaan. Tuure Lohikiven muistelmissa on lisäksi säilynyt tietoja Mustajärven torpan vuokraehdoista, lähinnä päivätöiden määrästä.

Selkeen välikirja on vanhempi, tehty 1889. Se näkyy vuokraehdoissa, jotka myöhemmin tiukentuivat. Valkama oli pinta-alaltaan isompi, mutta sen taksvärkiksi määrätty 104 mies- ja 104 hevostyöpäivää vuodessa on suhteessa selvästi  kovempi vaatimus kuin Selkeen 18 mies- ja kuusi hevostyöpäivää. Jää ihmettelemään, millä ajalla torppari ehti tehdä omat työnsä. Lohikiven mukaan Mustajärven torpasta tehtiin Lindegrenien aikana Kourille kaksi työpäivää viikossa miehen ja hevosen kanssa sekä lisäksi kesäaikaan kuusi apupäivää. Missään näistä kolmesta torpasta ei rippikirjan mukaan ollut 1900-luvun alkuvuosina ulkopuolista työväkeä. Omalla väellä piti siis selvitä. Isommat lapset, varsinkin jo aikuisikään ehtineet, olivat tietysti hyvää työvoimaa, mikäli asuivat vielä kotonaan.

Kuten vuokravälikirjoista näkyy, torppareilla oli muitakin velvoitteita. Sekä Valkamasta että Selkeeltä maksettiin vuokraa myös rahalla. Molemmille kuului aidoista huolehtiminen, Valkamalle myös ojien ja tien kunnossapito. Sata hevoskuormaa soraa tielle oli melkoinen urakka. Selkeelle on kirjattu vain yleisemmin maan ja huoneiden kunnossapitovaatimus. Vuokraa saatettiin maksaa myös tuotteina. Valkamasta piti taloon toimittaa 50 litraa puhtaita puolukoita, tosin niistä ilmeisesti maksettiin. Lisäksi heidän tuli suorittaa kehruuta talon aineista, huolehtia torpan lähettyvillä laiduntaneesta talon karjasta kesäaikaan ja raivata uutta peltoa.

Taitaisi meillä nykypäivän ihmisillä itku tulla noiden torpparien velvotteiden edessä, jos ilman konevoimaa joutuisimme ne hoitamaan. Noihin aikoihin torppareilla olikin suuri halu lunastaa viljelemänsä maa omakseen. Osalle se onnistui vapaaehtoisella kaupalla, toiset joutuivat odottamaan lakia joka hyväksyttiin 1918.

Tuossa edellä viittasin mahdollisesti kotiarkistoissa oleviin haukijärveläisiin torpankontrahteihin. Niiden sisällöstä olisi hauska kuulla vaikkapa alla olevalla kommenttilomakkeella, palautesivun kautta tai säköpostilla.

Huittisista on Haukijärvelle tullut useita perheitä. Enimmät tulivat 30-luvulla Pakkasen kartanon omistajan vaihduttua. Tällä kertaa kerron eräästä jo 1900-luvun alussa kylään muuttaneesta, nimittäin Amanda Lamminsivusta. Amanda syntyi syyskuussa 1876. Hän oli vanhempiensa Kustaa Ferdinand Albertiinanpojan ja Eeva Stiina Kustaantyttären ensimmäinen lapsi. Kustaa oli työmies, luultavasti muonarenki,  ja perhe asui Mommolan kylässä. Eeva Stiina kuoli jo seuraavana vuonna tulirokkoon. Amanda asui isänsä kanssa, välillä apuna oli ilmeisesti Kustaan äiti Albertiina.

Oltuaan seitsemän vuotta leskenä Kustaa avioitui Mariaana Kustaantytären kanssa. Nyt Amanda alkoi saada sisaruksia. Perhe käytti sukunimeä Siukonen. He asuivat nyt Meskalan kylässä. Samassa kylässä oli Harjun torppa, jonka Kaarle-pojan kanssa Amanda avioitui 1894. He asuivat Harjun torpassa neljä vuotta. Lapsista kaksi vanhinta syntyi siellä. 1898 heistä tuli torppareita Pehulan kylän Mäkelään. Perhe kasvoi kahdella lapsella.

Jostain syystä he päättivät 1906 muuttaa Hämeenkyröön ja suoraan Lamminsivuun. Muutolle ei ole mitään ilmeistä syytä. Tosin Kaarlen veli Matti Aro oli muuttanut Huittisista Kalkunmäkeen jo pari vuotta aikaisemmin. Ehkä Kaarle ja Amanda arvelivat Lamminsivun antavan paremman toimeentulon kuin Mäkelän. Aiempi torppari oli aikeissa siirtyä pois Lamminsivusta ostettuaan Lamminmäen talon.

Muistitieto (joka voi olla epätarkka) kertoo, että Amanda olisi ollut Risto Rytin leikkitoveri. He olivat eri-ikäiset, mutta aiemmin vanhemmat lapset ovat usein huolehtineet nuoremmistaan. Mommola ja presidentin kotikylä Loima ovat vain muutaman kilometrin päässä toisistaan. Meskala sen sijaan on kauempana, taitaa nykyisin kuulua Sastamalaan. Jos  Amanda on Meskalaan muuton jälkeenkin oleskellut Mommolassa, on hän hyvinkin voinut vahtia tulevan presidentin ensiaskelia.

Aiemmin rippikoulua käytiin syksyllä ja keväällä, kaksi viikkoa kerrallaan. Muistitiedon mukaan koulupäivään sisältyi useita oppitunteja. Ripille päästiin kesän alussa. Vuonna 1940 ripille päässyt muistaa vieläkin päivämäärän: toinen päivä kesäkuuta. Vuonna 1937 ripille päästiin jo toukokuun puolivälissä. Haukijärveltä kuulemma kuljettiin rippikoulussa seurakuntatalolla päivittäin joko polkupyörillä tai kävellen. Joku saattoi hyödyntää kirkonkylässä asuneita sukulaisia. Ennen (vanhan) seurakuntatalon rakentamista rippikoulua on pidetty ainakin hautausmaan kappelissa.

Hämeenkyröstä ei ole digitoitu rippilasten luetteloita 1900-luvun puolelta. Mouhijärveltä niitä on vuoteen 1912. Nopea vilkaisu niihin kertoo, että rippikoulu suoritettiin useimmiten omassa seurakunnassa. Muutama hämeenkyröläinenkin joukossa oli, mutta kyläläisiksi en heitä tunnistanut. Aiemmin 1800-luvun puolella kylästä muutama pääsi ripille Mouhijärvellä. Peltomäen, Aholan ja Ketolan lapsia luetteloissa oli, mutta hehän asuivatkin seurakunnan alueella. Opin luetteloista myös, että tarvittaessa järjestettiin erityisrippikoulu. "Warsinaisen rippikoulun jälkeen käytyänsä erityisesti rippikoulua laskettiin Herran pyhälle Ehtoolliselle..." luki lähes jokaisen luettelon lopussa.

Rippikoulu ja ripille pääsy oli nuorelle mieleen jäävä kokemus. Valokuviakin otettiin. Monet ovat myös jakaneet toisille koululaisille pieniä pahvisia kortteja. Sellainen on säilynyt kotiarkistossa.

Johonkin aikaan rippikoulusta ja ensimmäisestä ehtoolliskäynnistä annettiin todistus. Jaakko Valkaman 1937 saama on säilynyt hänen arkistossaan.

Elettiin ensimmäisen maailmansodan vuosia. Töihin toiselle paikkakunnalle meneville ja kotimaassa matkaaville myönnettiin tuolloin matkapassi. Luettelo myönnetyistä passeista on säilynyt Hämeenkyrön nimismiehen arkistossa. Olen tehnyt siitä kirjauksia kyläläisten reissuista vuosilta 1917 ja 1918. Hämärän mielikuvan mukaan luetteloa olisi ollut vielä seuraavalle vuodelle, mutta aika loppui tuolloin kesken. Pitää joskus Turussa käydessä tarkistaa asia. Mutta katsotaan nyt hiukan, mihin haukijärveläiset matkustivat.

Töihin menneet ovat yleensä ottaneet/saaneet vuoden passin. Sellaisia on 1917 myönnetty Emilia Varinille, Frans Mustasillalle, Nikolai Mäkelälle, Väinö Selkeelle, Martti Antilalle, Edvard Mäkelälle, Tyyne Jokelalle, Samuli Petterssonille, Tilda Mäenpäälle, Vilho Kanervalle, Matti ja Vihtori Palomaalle (Aro), Juho Lehtiselle, Hilma Rajalalle, Emma Hakalalle ja Kaarle Kukkolalle. Useimpien kohdalla luettelo ei kerro, mistä töitä oli löytynyt. Hilma Rajala meni Tampereelle, Kaarle Kukkola samoin ja Emma Hakala suuntasi Parkanoon. Tilda Mäenpää oli saanut töitä Toijalasta. Samuli Pettersson mahdollisesti aloitteli postinkuljetusta ja tarvitsi passia Häijäässä käyntiin. Aivan vuoden lopussa ovat Väinö Selkee ja Nikolai Mäkelä ottaneet passit matkustaakseen Venäjälle. Ainakin ensin mainittu ehti työskennellä siellä jonkin aikaa rakennustöissä ennen kuin sota alkoi.

Matkalle ilmoittivat 1917 passia tarvitsevansa Kalle Alaviidanoja (Laine), Frans Yliviidanoja (Mäkinen), Martti Valkama, Kalle Hakala, Iida Valkama, Hugo Perttu ja Frans Söderling. Luultavasti myös Kerttu Lehtosalo teki matkan, vaikka luettelo (tai oma virheellinen kirjaukseni) kertoo työpassista. Määränpää ei kenenkään kohdalla ole tiedossa.

Miksi Josefiina Salomäki (Ihantola) mahtoi matkustaa Poriin kesäkuussa 1918? Luultavasti joku läheinen oli siellä vangittuna, ja hän vei tälle ruokaa tai todistuksen asianomaisen kunnollisuudesta. Tuolloin matkat tapahtuivat aika surullisissa merkeissä. Samoilla asioilla liikkuivat luultavasti myös Aino Keskinen, Hanna Kukkola, Tilda Viitaniemi, Lempi Anttila, Iida Jokinen, Lydia Kinkki ja Aina Järvelä. Lista olisi todennäköisesti pitempi, mutta muiden matkustamisen syy ei ole yhtä selkeä.

Toki ihmiset alkoivat sodan päätyttyä liikkua myös muilla asioilla. Estlanderit saivat kesällä 1918 passit matkustaakseen kotimaassa. Hugo Sillanpää kävi Helsingissä, mahdollisesti työasioissa. Myös Frans Yliviidanoja liikkui Suomessa. Martta Peltoniemi matkusti Ilmajoelle. Kirjaukseni päättyvät elokuuhun 1918. Myöhemmin matkustelleista ja muista tuolloin myönnetyistä luvista mahdollisesti joskus toisen kerran.