Blogi

1900-luvun alussa oli mahdollista matkustaa Tampereelle nousemalla laivaan joko Laitilassa tai kirkonkylässä. Siurosta matka jatkui junalla. Aikaa Tampereen reissuun kului paljon, tosin vielä enemmän sitä meni perinteisellä hevoskyydillä tai jalan kulkien. 1920-luvulla alkanut linja-autoliikenne nopeutti matkantekoa.

Linja-autoliikennöitsijöiden liitto julkaisi 20-luvun lopusta lähtien Suomen maantieturisti- tai Suomen tieturisti-nimistä kirjasta, johon oli koottu tietoja virallisista linja-autovuoroista. Seuraavassa yhteenveto siitä, miten kaupunkiin tuolloin matkattiin:

* Reitistä ja matka-ajasta ei tietoa, Haukijärvi suluissa

** Linja kulki Herttualasta joka päivä

*** Useita vuoroja?

**** Matka-aika 1 h 25 min - 1 h 35 min

***** Matka-aika 1 h 50 min

Osa vuoroista päättyi Haukijärvelle, osa jatkoi Hahmajärvelle tai Hyynilään. Joiltakin vuosilta tiedot puuttuvat, mutta on todennäköistä, että silloinkin linja-autoja kulki. Liikennöistijöistä ja heidän vuoroistaan on kerrottu myös Kulkuneuvoja-sivulla.

Taannoin kirjoittelin haukijärveläisten autoista 50-luvulla. Turun maakunta-arkiston rekisterikortistoa on nyt digitoitu lisää, joten tässä vielä hiukan jatkoa aiempaan. Nämäkin rekisterinumerot olivat entuudestaan tiedossa joko valokuvien välityksellä tai muista lähteistä. Itse kortisto on niin laaja, että sieltä on muuten lähes mahdotonta etsiä kyläläisten ajoneuvoja.

Eero Ala-Maakalan Austin on tallentunut valokuvaan. Rekisterikortisto tietää kertoa, että se oli mallia 5 ton LWB III Buldog ja varustettu kipillä. Se rekisteröitiin 1956, ilmeisesti uutena. Omistaja oli autoilija Vilho Leppänen Ikaalisista. Eero Ala-Maakala, autoilija Mouhijärveltä, osti auton 1957, jolloin siihen nähtävästi tehtiin muutoksia.  EP-873 kuului myöhemmin Antti ja Jorma Ala-Maakalalle. Sen myöhemmistä vaiheista ei rekisterikortti kerro mitään.

Vuonna 1957 autonsa hankki myös Leo Haukipää. Se oli De-Soto-merkkinen henkilöauto, mallia Diplomat Custom 4D Sedan. Se oli aiemmin kuulunut porilaiselle autoilijalle. Leo Haukipää oli ammatiltaan kirvesmies ja asui ilmeisesti vielä kotonaan, koska osoitteeksi on merkitty Kalkunmäki. Vuonna 1960 auto siirtyi uudelleen Poriin.

Autoilija Sulo Niemi hankki 1956 Pobeda-merkkisen henkilöauton, joka oli mallia 4D Sedan. Auto oli hänellä ilmeisesti taksiajossa vuoteen 1959, jolloin se myytiin Valkeakoskelle ja sai Hämeen läänin rekisterikilvet.

Jalmari Halosen Calthorpe-moottoripyörän rekisterikilpeä näkyy valokuvasta juuri sen verran, että sen rekisterikortti on mahdollista löytää. Nakkilalainen myymälänhoitaja osti pyörän 1951. Pyörä oli ollut jo aiemmin rekisterissä toisella tunnuksella. Seuraavana vuonna sen osti Jalmari Halonen. Hän myi sen 1954 Toijalaan.

Ala-Maakalan kuorma-auton polttoaineeksi on merkitty kaasuöljy, muut ajoneuvot toimivat bensiinillä.

Rekisterikortteja digitoidaan tulevaisuudessa ilmeisesti vielä lisää. Ehkä joskus palaamme aiheeseen.

Kalle Paulinus Salo syntyi pari päivää enen juhannusta 1886 Harjavallassa. Isä Anton (Antti) Ylander oli ammatiltaan työmies. Emme tiedä, työskentelikö hän taloissa muonamiehenä vai oliko hänellä jokin muu ammatti. Äiti oli Loviisa Juhontytär. Lapsia perheessä oli kahdeksan. Heistä ainakin yksi kuoli pienenä. Perheen äiti oli kotoisin Eurajoelta ja vanhimmat lapset olivat syntyneet siellä. Kalle oli lapsista toiseksi nuorin. Ainakin kaksi perheen pojista toimi puusepän ammatissa.

Kalle pääsi ripille kesällä 1901 ja jo saman vuoden lopussa hän muutti Lohjalle. Siellä hän ei pitkään viihtynyt, mutta ehti kuitenkin suutarin oppiin. Suutarinoppilas Kaarle Paulinus Ylander (Salo) muutti jo seuraavana vuonna Poriin. Vuoden kuluttua matka vei Vaasaan. Ilmeisesti hän työskenteli edelleen jonkun suutarin oppilaana. Vaasassa hän asui ainakin vuoteen 1906 saakka. Noihin aikoihin hän muutti Helsinkiin (mahdollisesti Helsingin maalaiskuntaan eli nykyiselle Vantaalle), nimittäin Helsingistä palasi lokakuussa 1907 Harjavaltaan jalkinetyöntekijä Kalle Salo Ylander. Molemmat sukunimet näkyvät tuon ajan lähteissä.

Tammikuussa 1908 Kalle Salo ja Selma Palomäki hakivat kuulutukset ja helmikuussa heidät vihittiin. Tytär Elsa Maria syntyi vielä samana vuonna. Perhe asettui asumaan Selman kotiin Mämminmäen Palomäkeen, joka lienee ollut mäkitupa. Oliko Harjavallassa huonosti suutarintöitä vai oliko Kalle tottunut liikkuvaan elämään? Joka tapauksessa eräs lehtijuttu kertoo, että jo 1910 hän oli ehtinyt olla jonkun aikaa Haukijärvellä suutarina. Hän lienee tuolloin ollut edelleen kirjoilla Harjavallassa, kuten myös 1918. Virkatodistus nimittäin tiesi kertoa, että muonitusmestarina Haukijärven punakaartissa toiminut Salo oli sotaa edeltävät vuodet asunut Hämeenkyrössä erossa perheestään.

Selmakin tuli jossain vaiheessa Hämeenkyröön, mutta luultavasti vain lyhyeksi ajaksi. Tytär ilmeisesti jäi Harjavaltaan. Kalle ja Selma on 20-luvulla merkitty henkikirjoissa Parilaan. Kun 1931 piti olla kirjoilla siellä, missä todellisuudessa asui, muutti Selma kirjansa Harjavaltaan. Todellinen muutto lienee tapahtunut jo aiemmin, sillä Selmasta ei kenelläkään muistelijalla ole ollut minkäänlaista mielikuvaa. Niin jäi Kalle kiertämään Haukijärveä ja muutakin Hämeenkyröä suutarintöitä tehden.

Olen pahoillani, ettei edeltävässä tekstissä ole linkkejä lähteisiin. Ne kuitenkin veisivät SSHY:n maksullisille jäsensivuille. Lähteinä on myös käytetty vain vapaakappalekirjastoissa näkyvää digitoitua lehtijuttua sekä valtiorikosylioikeuden aktia, joka puolestaan on luettavissa vain arkistolaitoksen sisäisessä verkossa.

Kun lapsena sai haavan jalkaansa tai käteensä, käski vanhempi väki laittamaan haavan päälle piharatamon lehden. Tosin kasvista käytettiin silloin jotain muuta nimeä, joka jotenkin liittyi rautaan. Rautalehti, jos oikein muistan. Tutkimusten mukaan kasvi sisältääkin bakteereja tuhoavaa ainetta. Kukaan ei kyllä muistaakseni kehottanut pesemään haavaa tai lehteä. Ehkä esimerkissä kiteytyvätkin kansanlääkinnän piirteet: kokemuksen mukanaan tuomaa tietoa, huonoa hygieniaa ja aimo annos taikauskoa. No, parempaakaan ei menneinä vuosisatoina ollut tarjolla.

Kasvien parantavasta vaikutuksesta oli perillä myös Kalle Linnusmäki. Muistitieto kertoo, että häneltä sai tarvittaessa lääkeyrttejä. Varsinaisena kansanparantajana hän ei kuitenkaan liene toiminut, kiinnostus kasveja ja puutarhaa kohtaan vei hänen aikansa. Linnusmäki tiesi muutenkin perinteisistä parannuskeinoista ja uskomuksista. K. Laitakarin haastattelemana (SKS KRA Hämeenkyrö, KRK 33, Laitakari K. 373, K. Linnusmäki 78 v.) hän on kertonut Parkanon Kuninkaan lähteen vettä käytetyn silmäsairauksien ja muidenkin vaivojen parantamiseen. Avunhakijat uhrasivat lähteeseen rahaa ja arvoesineitä. Hän kertoi näin tehdyn vielä 1870-luvulla.

Tunnettuja kansanparantajia ei kylässä ole ollut. Ida Ojaniemi (os. Mäenpää) tosin mainitsee K. Laitakarin haastettelemana (SKS KRA Mouhijärvi, Laitakari K. b2 187, Ojaniemi Ida, s. 1890 Hämeenkyrö), että Amanda Kinkki oli "noita". Lapsenpäästäjänä toiminut Amanda on mahdollisesti tuntenut myös luonnonlääkintäkeinoja. Muuten kyläläiset turvautuivat vaivojensa hoidossa seudulla tunnettuihin Ketunkiven Eevaan ja hänen tyttäriinsä, ikaalislaiseen Ojan isäntään (Juho Yli-Oja, k. 1943) ja Tyrvään Hultaan silloin, kun lääkärin apu ei auttanut tai sitä ei jostain syystä haluttu hakea. Muistitieto kertoo, että Tyrvään Hultan luona käytiin vielä 30-luvulla.

Yllä mainittujen lisäksi on tekstin lähteinä käytetty Jorma Ala-Maakalan ja Jaakko Valkaman antamia tietoja.