Blogi

Kalastus lienee Haukijärvellä merkinnyt vain pientä lisää ihmisten ravintoon. Kovin arvostettua se ei ruuanhankintakeinona koskaan ole ollut. Katiskoja ja vastaavia pieniä pyydyksiä on kutuaikana pidetty vedessä ja ainakin lapset ovat kesäaikaan onkineet. Mustajärvellä lienee kalastettu hiukan muita järviä innokkaammin. Jonkinlaista virkistyskalastustakin on jo 1900-luvun alussa harrastettu. Ainakin toimittaja F.O. Viitanen mainitsee Taavetti Antilan ja muut haukijärveläiset kalastajat eräässä ihan muuta asiaa käsitelleessä jutussaan. Todennäköisesti Viitanen on joskus ollut heidän kanssaan kalalla.

Hiukan ammattimaisemmin kalastusta harjoitti sodan jälkeen Albert Matikainen. Hän kävi taloissa myymässä saalistaan. Tavallisesti kalat - ahvenet, hauet ja lahnat, miksei särjetkin - jauhettiin lihamyllyssä ja paistettiin kalapihveiksi tai -pulliksi. Kerrotaan, että Hämeenkyrössä kiersi siihen aikaan myös ostajia, jotka välittivät tällaisten kalastajien saalista eteenpäin. Tarkkaa tietoa kalojen määränpäästä ei ole, mahdollisesti niitä myytiin kaupunkien toreilla.

Ravinnon kannalta merkittävin kala lienee kuitenkin ollut silakka. Jaakko Valkama on kertonut, että sitä käytiin aikoinaan hevosella hakemassa rannikolta, ilmeisesti Merikarvialta. Dramatiikkaakin näihin reissuihin joskus liittyi. Kalle Valkaman hevonen oli kuollut yhdellä kalanhakumatkalla Siikaisissa. Onneksi matkassa oli mukana myös Iivari Kallio hevosineen. Osa kyläläisistä lienee hakenut silakkansa Kyröskosken torilta. Kotona silakat sitten suolattiin, jolloin ne säilyivät pitkään. Niitä syötiin sellaisinaan, halstrattuina, suutarinlohena ja rosollissa (sallatissa, kuten ennen sanottiin). Sodan jälkeen alkoi kiertää kauppiaita, jotka myivät silakkaa autosta. Tarina Salomäestä kertoo, että Tyyne Ihantola sattui tapaamaan kalakauppiaan Herttualassa ja osti tältä kaksi kilogrammaa silakoita. Sama kauppias poikkesi Salomäkeen, jossa tytär Eeva äitinsä ostoksista tietämättä osti saman määrän kalaa. Vielä kauppias kohtasi kyntöhommissa olleen Eero Ihantolan, joka hänkin osti kaksi kiloa silakoita. Koko kuusi kiloa kuulemma syötiin.

Yksittäisiä ravustajia on kylällä myös ollut. Ainakin ns. Simpunojassa (Lehdon ja Luukkasen ohi kohti Heinijärveä kulkeva oja) on joskus pidetty mertoja. Tiettävästi joitakin rapuja siitä saatiinkin. Enimmäkseen haukijärveläisten juhlat ovat kuitenkin olleet muita kuin rapujuhlia.

Meillä on tapana ajatella, että aiemmin elettiin turvallisessa ympäristössä, jossa rikoksia ei juuri tapahtunut. Vanhat sanomalehdet ja nimismiespiirin arkisto antavat asiasta hieman erilaisen kuvan. Lehdissä oli aiemminkin tapana julkaista yksityiskohtaisia kuvauksia rikoksista. Myös osallisten nimet mainittiin.

Puukotuksia on kylässä tapahtunut ainakin neljä, yksi jo 10-luvulla, muut 20-luvulla. Onneksi kaikki uhrit - Kalle Salo, Johannes Jalonen, Frans Niemi ja Pakkasen renki - selvisivät hengissä. Huonommin kävi eräälle Sillanpäässä renkinä olleelle, joka menetti henkensä Herttualassa mentyään ilmeisesti humalassa häiriköimään erään mökin pihaan. Viimeksi mainittukin tapahtui 20-luvulla.

Kieltolakiaika näkyi rikostilastoissa Haukijärvelläkin, vaikka muistitiedot eivät kerrokaan mistään runsaasta alkoholin valmistuksesta tai myynnistä. Ainakin yhtä kyläläistä on rangaistu pirtun varastossa pidosta ja toista entistä kyläläistä viinan valmistuksesta. Nuo edellä mainitut puukotukset tapahtuivat niin ikään kieltolain ollessa voimassa. Kaikissa oli alkoholilla osuutensa tapahtuneeseen.

Varkauksilta ei ole Haukijärvelläkään vältytty. Tiipiältä vietiin 1904 potkukelkallinen vaatteita. Varkaat eivät olleet kyläläisiä. Vihtori Järvelän ladosta varastettiin 1917 heiniä. Myös kyläläisiä on rangaistu näpistyksistä, varkauksista, petoksista ja väärennöksistä. Joillakin kyläläisillä jäi sakot maksamatta, mikä tiesi joutumista Turun lääninvankilaan. Jotkut myös jättivät saapumatta käräjille, vaikka heidät oli sinne haastettu.

Aina ei poliisia tarvittu paikalle rikosta selvittämään. Tarina kertoo kyläläisestä, joka vieraili luvatta naapurinsa perunakellarissa. Kerran hänet sitten teljettiin sinne. Ilmeisesti tilanteeseen liittyneen häpeän katsottiin riittävän rangaistukseksi. Perunoista oli perheessä varmasti pulaa, syöjiä kun oli useampia.

Osa lukijoista varmaan muistaa taannoisen blogitekstin "Ruotsalaisia Haukijärvellä?", jossa kerroin Pakkasella kuskina toimineesta Axel Larssonista ja hänen perheestään. Viikonloppuna Ruotsin digitoidut kirkonkirjat olivat vapaasti luettavissa, joten vilkaisin hiukan Hedvig Eleonoran seurakunnan kirjoja. Sieltähän Larsson Suomeen tuli.

Seurakunnan muuttaneiden luettelossa on tieto, että entinen kaartilainen ja kuski Larsson oli muuttanut 1897 Suomeen kuninkaan luvalla ja naimattomana miehenä. Jo vuoden 1898 lopulla seurakunnasta oli lähetetty esteettömyystodistus Suomeen. Axel oli silloin menossa naimisiin. Lisäksi luettelossa kerrottiin, että Larsson oli kirjattu Gudmundtorpin seurakuntaan 1914.

Sieltä löytyikin sitten koko perhe. He olivat muuttaneet Ruotsiin 1914. Vaimo Fanny Maria (os. Stark) oli syntynyt Perniössä 1875, osa lapsista Halikossa ja kaksi Hämeenkyrössä. Axel oli syntynyt 1873 Gudmuntorpissa Skånessa. Perheen matka jatkui Gudmuntorpin, Bosjöklosterin ja Bosarpin kautta Svalöviin. Yleensä he asuivat vain vuoden tai kaksi paikassaan. Axel oli maanvuokraajan ja maatyöläisen ammateissa. Lapsia syntyi ainakin kolme lisää. Digitoidut kirkonkirjat päättyivät 20-luvulle.

Ruotsin tiedoistakaan ei selviä, miksi Axel Larsson tuli ensin Suomeen ja sitten Haukijärvelle. Ehkä Pakkasen palveluskuntaan kuului joku vaimon sukulainen tai tuttava. Selville ei käy myöskään, mitä hän Pakkasella teki. Muistitieto kertoo Estlanderin ajelleen komeilla kahden hevosen vetämillä vaunuilla. Tuskin miestä kuitenkaan pelkästään kuskiksi palkattiin.

Monet kyläläiset varmaan tietävät, että Haukijärvellä asui sodan aikana inkeriläisiä. Heitä tuli Suomeen vuosina 1943 ja 1944. Useimmat lähtivät sodan päätyttyä pois joko toivoen pääsevänsä takaisin kotiseudulleen tai siirtyen takaisinluovutuksen pelossa Ruotsiin. Hämeenkyrön nimismiespiirin arkisto osaa nimetä joitakin heistä.

Suurin osa Haukijärvelle tulleista majoitettiin Pakkasen kartanoon. Sinne tulivat ainakin Kirpun, Sihvolan ja Hännisen perheet sekä Mikko Puuronen vuonna 1943. Seuraavana vuonna sinne majoitettiin vielä Rantalaisen perhe. Kirpun perhe oli iso, siihen kuului 12 jäsentä ja ilmeisesti kolme sukupolvea. Muissa tapauksissa näyttää olleen kyse äidistä ja lapsesta. Hännisiä oli kolme sukupolvea.

Metsäraukolaan oli tarkoitus sijoittaa Kourun perhettä, mutta arkiston mukaan he eivät ilmoittautuneet. Ehkä he olivat päätyneet jollekin toiselle paikkakunnalle. Pertulle sijoittui Luttan kaksilapsinen perhe.

Olisi mielenkiintoista kuulla näistä lyhytaikaisista asukkaista enemmän. Heidät muistavia on sentään vielä paljon elossa. Ehkä heistä on valokuviakin. Lapset kävivät koulua Haukijärvellä, olitko samalla luokalla? Millaista murretta he puhuivat? Miten kyläläiset heihin suhtautuivat? Kerro muistoistasi alla olevalla kommenttilomakkeela.