Blogi
Oma asunto vai ei? (blogi)
1900-luvun alun henkikirjoissa kerrotaan ihmisistä monenlaisia asioita. Tänään pysähdyin ihmettelemään saraketta "Muita vakituiseen työhön ei kiinnitettyjä henkilöitä", joka jakautui kahteen osaan sen mukaan oliko henkiöllä oma asunto vai ei. Tuo herättää monia kysymyksiä. Mitä tarkoitti oma asunto? Perustuiko tieto henkilön omaan ilmoitukseen vai johonkin muuhun? Rehellisesti täytyy myöntää, ettem tiedä vastauksia kysymyksiin. Lähestytään asiaa tutkimalla vuosien 1915 ja 1920 henkikirjoja Haukijärven osalta. "Muut vakituiseen työhön ei kiinnitetyt" olivat ihmisiä, jotka eivät olleet talollisia, torppareita, talojen muonarenkejä, renkejä tai piikoja. He elättivät itsensä käsityöläisinä, eri työnantajien palveluksessa työskentelemällä tai olivat työhön kykenemättömiä. Joukossa oli myös muualla asuvia.
Taavetti ja Hilma Antila, Hilma myös leskenä, asuivat molemmissa henkikirjoissa omassa asunnossaan, samoin Rintalat. Kalle ja Miina Valkama sekä Frans Mäksien perhe tulivat Haukijärvelle omiin mökkeihinsä vasta jälkimmäiseen henkikirjaan. Erikoisempi on Manda Tuomiston tilanne. 1915 hän asui omassa asunnossaan, 1920 sen sijaan ei. Tuskin hän mökistään silti mihinkään siirtyi. 1919 kuollut Eeva Juhontytär on myös merkitty 1915 omillaan asuvaksi. Ei ole tiedossa, mihin hän Anttilasta siirtyi. Pakkasen ja Suojan rakennuksissa asuneilla ei omaa asuntoa ollut. Heitä olivat 1920 esimerkiksi Viidanojan, Laaksosen, Kullan, Poutalan ja Pajusen perheet sekä Ida Kalliomäki (Kallio) poikansa Erkin kanssa.
Muodollisesti Heinijärven kylään kuuluneissa oli lähinnä torppareita, joilla oli oma sarakkeensa. Erland Viitaniemi mainittiin 1920 ilman omaa asuntoa olleena, Juho ja Linda Lehtinen, Kalle Ketola, Hilma Rajala, Iida ja Anna Marjamäki, Kustaa ja Liina Ristilä, Fiina ja Tyyne Jokela, Lydia Norrgård ja Miina Välimäki lapsineen, Lydia Kinkki, Maurits Koivisto sekä Juho Malakias Mäkelä samoin. Useimmat noista merkinnöistä selittyvät sillä, etteivät he olleet asunnon varsinaisia haltijoita, vaikka sukua olivatkin. Myös jo muualle muuttaneita on luettelossa. En kuitenkaan ymmärrä, miksi Hilma Rajala ja Ristilät ovat listalla, varsinkin kun ensin mainittu asui omassa asunnossaan 1915. Juho ja Liina Mäenpäällä ja Taavetti Kinkillä puolestaan oli oma asunto, samoin Kalle Huhtalalla 1915.
Entiset torpparit Kustaava Mäensivu, Aapeli ja Miina Keskinen sekä Kaarle ja Tilda Kaunisto merkittiin Parilassa ilman omaa asuntoa olleiksi. Syytä en tiedä. Heillä oli kuitenkin elinikäinen asumisoikeus, vaikka olivat torpistaan luopuneetkin. Aina Kaunisto lapsineen asui kotonaan ja leski Aina Keskinen appivanhempiensa luona. Hugo ja Lydia Perttu asuivat vielä ilmeisesti Pertulla. Lisäksi jossain Pertun rakennuksissa asuivat Emma Hakala ja Lydia Raiskio sekä Varinin perhe. Kalle, Sandra ja Lydia Virtanen asuivat todennäköisesti jo Tonttilassa, sillä heidät on merkitty omaan asuntoon. Mäkelät asuivat Koskelassa omassa asunnossaan, lisäksi sinne on merkitty Manda Mäkelä ja Vihtori Mäkelä. Järvelät asuivat omassa asunnossaan. Myös Mariana Kivimäellä ja Söderlingeillä oli oma asunto, kun taas Taavetti Kivelä sekä Selma ja Kalle Salo on merkitty muiden luona asuviksi. Mahdollisesti Taavetti Kivelä on jo luovuttanut mökkinsä pojalleen. Tätä ei kuitenkaan vielä 1920 henkikirjasta löydy Parilasta.
Taavetti ja Eeva Keskinen sekä Leivon perhe merkittiin omassa asunnossan asuviksi. Ilmeisesti Keskisellä oli kaksi asuinrakennusta. Muutamaan otteeseen näissä teksteissä mainittulla Ville Sirenin perheellä ei omaa asuntoa ollut, mikä tuntuisi vahvistavan käsitystä, ettei hän ollut Virran Ville. Kalle ja Amanda Lindegren olivat ilmeisesti juuri lähteneet Mustajärveltä, heillä ei henkikirjan mukaan 1920 ollut omaa asuntoa. Jostain syystä sama merkintä on myös Vilho ja Laina Lähteenkorvan kohdalla. Leskeksi 1918 jäänyt Emma Koskinen (myöh. Mäkelä) asui lastensa kanssa jonkun toisen luona. Väinö ja Toivo Mustajärvi asuivat 1920 kotitalossaan merkinnällä ei omaa asuntoa.
Oma asunto ei tässä ehkä liity niinkään omistukseen kuin asunnon hallintaan. Ja on muistettava, että suurin osa kyläläisistä ei ollut noita "vakinaiseen työhön ei kiinnitettyjä henkilöitä". Tämä henkikirjan sarake ei nopeasti tarkasteltuna tarjoa kovin suuria yllätyksiä. Luultavasti se sisältää myös virheitä. Virheiden lisäksi erityisesti vailla omaa asuntoa oleminen saattaa selittyä sillä, että asunto on siirtynyt jonkun muun hallintaan. Seuraamalla kyläläistä henkikirjoista systemaattisesti vuosi vuodelta voisi hänestä saada uutta tietoa myös tästä sarakkeesta.
Sivusto päivittyy seuraavan kerran kahden viikon kuluttua.
Torpan muori (blogi)
1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä asui Alaviidanojalla muori Maria Matintytär, joka rippikirjan mukaan oli syntynyt 1808. Hän ei ollut sukua Yliviidanojan silloisille torppareille, olipahan vain torpan muori, entisen torpparin leski. Maria kuoli 1898 eikä ilmeisesti ihan ehtinyt täyttää 90 vuotta. Hänen perukirjansa on säilynyt. Perunkirjoituksen pitivät Ville Metsäraukola, joka myös kirjoitti perukirjan, sekä Matti Santamäki ja Teemu Viilanoja (Nikodemus Yliviidanoja). Heti aluksi käy ilmi, että Ville Metsäraukola oli Marian holhooja. Syyn holhoukseen asettamiselle löytäisi oikeuden pöytäkirjoista, mutta tyytykäämme tässä arvaamaan, että se oli tuon ajan termein vanhuudenhöperyys.
Mutta perukirjaan. Ensimmäiseksi kiinnittää huomiota käteisen rahan määrä. Vaikka 750 markkaa ei ole nykyrahassa paljon (n. 3600 - 3700 euroa), on se silti enenmmän kuin monessa perukirjassa, esimerkiksi edeltävässä, esiintyvä varallisuus. Todennäköisesti se oli yhtenä syynä Marian holhoukseen asettamiselle. Käteisvarat olivat holhoojan hallussa. Miten Marialle oli tuollainen summa kertynyt, jää ainakin tällä kertaa vastausta vaille. Maria ilmeisesti myös omisti pirtin, jossa asui. Lisäksi hänellä oli lehmä. Muu omaisuus oli vähäistä.
Maria oli avioitunut 1839 Juho Vilhelm Heikinpojan kanssa. Tämä oli kotoisin Alaviidanojalta. Molemmat olivat olleet palveluksessa eri taloissa. Alaviidanojalle he asettuivat viimeistään 1841. Marian alkuperä on varsin vaikea selvittää. Ei niin, etteikö noihin aikoihin olisi syntynyt Maria Matintyttäriä. Kaimat vain muuttivat pois Hämeenkyröstä tai avioituivat muualle. Lähimmäksi tulee Maria Matintytär Hurtig, jolla on sama - tosin todennäköisesti väärä - syntymäaika kuin Alaviidanojan Marialla. Jos tuona päivänä Maria Matintytär Hämeenkyrössä syntyi, on hänen merkitsemisensä kastettujen luetteloon unohtunut. Maria Hurtigin äiti oli Kalkunmäen Soron tytär Saara Juhontytär. Tämä avioitui 1802 Matti Matinpojan kanssa. Tästä ei paljon tiedetä. Kohtuullisen hyvä arvaus on, että hänestä tuli sotilas Hurtig ja hän kuoli Suomen sodan aikana 1808 - 1809.
Kuten perukirjassakin todetaan, ei Juholla ja Marialla ollut lapsia. Kun Maria eli noinkin vanhaksi, ei elossa varmaan ollut muutenkaan lähisukua. Ei ole tiedossa, miten kauas perimisoikeus tuolloin ulottui. Mahdollisesti Marian rahat menivät kunnalle tai suuriruhtinaskunnalle.
Sivusto päivittyy seuraavan kerran kahden viikon kuluttua.
Aatto ja Suoma (blogi)
Viimeksi kerroin Peltosalosta löytyneestä taskukellon ripustuskoukusta. Jatkoksi sopinee kurkistus talon ensimmäisten asukkaiden Aatto ja Suoma Roiton elämään. Aatton vanhemmat Anselm Evert Juhonpoika ja Fanni Matilda Taavetintytär (os. Jokinen) Roito olivat avioituneet 1897, ja Aatto Johannes syntyi seuraavana vuonna. Sukunimen Roito Anselm lienee ottanut ollessaan töissä Hämeenkyrössä Sarkkilan Alasen Roidon torpassa. Aatton syntymän aikaan perhe asui Hahmajärven Laadun talossa, jossa Anselm oli työmiehenä. Sieltä perheen matka vei Venetmäen Anian torpan kautta Pukaran Kourille ja sieltä edelleen Hahmajärven Missilään. Siellä syntyi Aatton veli Eino Feliks 1903.
Elokuussa 1905 perheen äiti Fanni kuoli keukokuumeeseen 28-vuotiaana. Anselm jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Tavallisuudesta poiketen hän ei avioitunut uudestaan. Rippikirjat eivät myöskään kerro mitään siitä, kuka pojista piti huolta, kun heidän isänsä oli töissä. Ehkä Anselm turvautui naapuriapuun. Perhe asui Missilässä koko 1910-luvun. Vuoden 1920 alkaessa Aatto oli sotapalveluksessa. Eino puolestaan hyväksyttiin samana vuonna mielisairashoitokurssille Pitkäänniemeen. Armeijan jälkeenkin Aatto merkittiin henkikirjoissa Hahmajärvelle, vaikka hän lienee melko pian mennyt töihin Ojaniemeen.
Suoma Maria syntyi 1890 Kalkunmäen Kintus-Ahrolan torpassa. Joel Malakias Matinpojalla ja hänen vaimollaan Anna Helena Taavetintytärellä oli kaikkiaan seitsemän lasta, joista kaksi vanhinta poikaa ja nuorin tytär kuolivat pienenä. Lapsista anakin Taavetti, mahdollisesti myös Katri, kävi kansakoulua Kyröskoskella. Joel Matinpoika kuoli 1897 ja seuraavanaa vuonna Anna Taavetintytär avioitui uudestaan. Anna kuoli 1907. Sisar Martta muutti 1908 Turkuun. Veli Taavetti lähti 1909 Yhdysvaltoihin. Myös Katri muutti sinne 1913. Henkikirjojen mukaan Suoma näyttää asuneen torpassa vuoteen 1920, vaikka sen isäntäväki ei enää ollut hänelle sukua. Todellisuudessa Suoma asui ainakin Messukylässä jonkin aikaa, mistä kertoo hänelle sinne tullut kortti. Nimi Kintus-Ahrola muuttui lyhyemmäksi Ahrolaksi virallisesti 1922.
Vuoden 1921 henkikrjoissa Suoma on merkitty Ojaniemeen. Viimeistään siellä hän tutustui Aattoon. Naimisiin he menivät kuitenkin vasta 1930. Silloin Svantte Ojaniemi oli jo kuollut. Roitot varmasti etsivät itselleen tilaa Mustajärvenkulmalta. Sellainen löytyi Peltosalosta. Elämästä siellä joskus myöhemmin lisää.
Ripustuskoukku (blogi)
Tämän voisi aloittaa kuva-arvoituksella. Mikä on kuvassa näkyvä esine?
Taitaa jäädä aika monelta tunnistamatta. Esine on löytynyt Peltosalosta, ja sen on kuvannut Kaija Valkama. Hän on myös saanut asiantuntijalta (kultaseppämestari Tuomas Hyrsky) leimat.fi-sivuston kautta esineestä seuraavat tiedot: valmistusvuosi 1879, valmistaja Berndt Erland Wallin, valmistuspaikka Tampere. Asiantuntija arveli, että esine on kellonperien ripustuskoukku, joka pistettiin liivin napin alle. Esineen kanssa samassa laatikossa oli ollut kellon osia. Taskukello oli aiemmin miehille tärkeä kapistus ja myös suosittu rippilahja.
Ensimmäisenä omistajaehdokkaana tulee mieleen Aatto Roito. Arvelua tukee se, että hänestä on olemassa valokuva, jossa hänellä näkyy kellonperät. Pienikokoisessa galleriakuvassa ne eivät erotu kovin hyvin, mutta alkuperäisestä näkee selvästi, että molemmilla miehillä sellaiset on. Serkuksista toinen, Taavetti Peltomäki kuoli 1928, joten kuva on otettu ennen sitä. Aatto oli tuolloin vielä poikamies. Todennäköisesti hän on hankkinut taskukellonsa kaupunkireissulla 20-luvulla. Mutta olisiko hän käyttänyt jonkun muun aiemmin hankkimia kellonperiä? Ehkä, sillä on vaikea kuvitella, että 1879 valmistettu koukku olisi tullut uutena käyttöön vasta tuolloin.
Joskus 1880-luvun lopulla olisi kelloa ja kellonperiä voinut olla ostamassa Anselm Roito, Aatton isä. Hän oli syntynyt 1865, ja ehtinyt jo tienata kellorahat. Hän avioitui vasta 1897, joten perheen ylläpitäminenkään ei vielä tuolloin vienyt kaikkia työmiehen ansioita. Aina voi miettiä, kestikö koukun matka valmistajalta ensimmäiselle ostajalle liki kymmenen vuotta. Kai se on mahdollista. Olisiko Anselm antanut kellonsa Aattolle? Ehkä ei vielä 20-luvulla.
On vaikea enää tietää, annettinko / myytiinkö kellonperiä käytettyinä. Toki taskukellot saivat uuden omistajan muutenkin kuin lahjana tai itse ostettuna. Taskukello voitiin myös periä tai se voi olla maksuna jostakin, pahimmillaan pelivelasta. Niin tai näin, koukku lienee joskus ollut joko Anselm tai Aatto Roiton napinlävessä.
Orava ja tulipaloja (blogi)
Selasin vanhoja Paikallissanomien numeroita, ja vastaan tuli juttu ennnusmerkeistä. Nutun nurin pukeminen tai käen ilmaantuminen pihaan olivat lapsuudesta tuttuja enteitä. Koskaan en sen sijaan ole kuullut sanottavan, että oravan ilmestyminen asuntojen läheisyyteen tietäisi tulipaloa. Niitä lienee juossut monessa pihassa, eikä niitä pois ole ajettu. Oravia tai ei, Haukijärvelläkin on vuosikymmenten mittaan sattunut tulipaloja. Niistä on sivustolla kerrottu useammassa yhteydessä. Tällä kertaa kolmesta sellaisesta, joista uskoakseni ei ole aiempaa mainintaa.
Pukaran Ojaniemi pääsi 1870 Åbo Underrättelser-lehteen. Isäntänä oli tuolloin sivustollakin mainittu Matti Ojaniemi. Marraskuun 29. päivän vastaisena yönä pääsi tuli tuntemattomalla tavalla irti tilan lampolassa. Se tuhosi lampolan, navetan, tallin ja kaksi rehulatoa. Palossa kuolivat lehmä, hieho ja kahdeksan lammasta. Melkoinen vahinko siis. Ymmärtääkseni tuohon aikaan ei vielä juurikaan ollut palovakuutuksia. Sen sijaan käräjillä saattoi hakea paloapua. Valitettavasti vuoden 1871 käräjäpöytäkirjoja ei vielä ole digitoitu.
Sitten uudempaan aikaan, vuoteen 1960. Lokakuun 11. päivä syttyi Viidanojankulman Hakalan kuivuri tuleen. Paikalle hälytettiin palokunnat, mutta niiden ehdittyä perille oli tuli jo saanut niin kovan vallan, ettei kuivuria voitu pelastaa. Lähin palokunta ja -auto oli Herttualassa, mutta siellä luultavasti kului jonkun verran aikaa miehistön koolle saamiseen. Voi olla, että ensimmäinen paloauto tuli kirkonkylästä. Syttymissyyksi Hämeenkyrön Sanomien julkaisemassa uutisessa arveltiin liian kovaa lämmitystä.
Jo kesäkuun alussa samana vuonna oli Haukijärvellä pieni tulipalon alku. Se oli Hämeenkyrön Sanomien jutun mukaan Osuusliike Oman myymälässä. Se sai alkunsa huolimattomasti heitetystä savukkeen pätkästä. Palokunnat kutsuttiin nytkin paikalle, mutta ne totesivat, että paikkakuntalaiset olivat jo saaneet tulen sammumaan. Uutisesta ei ihan tarkasti käy ilmi, oliko palonalku sisällä vai ulkona. Kun jutussa kuitenkin kerrottiin maaston olleen kuivaa, voisi ajatella, että savuke oli nakattu ulkona kuivaan paikkaan. Onneksi kyläläisten ripeä toiminta esti vahinkojen syntymisen.
En ole koskaan laskenut, montako kylässä syttynyttä tulipaloa on tiedossa. On niitä varmasti kymmenkunta sivuston tarkastelemana aikana. Eikä kaikista nopeasti sammutetuista ole varmaan lehtijuttua tehty. Pärekatto ja kipinä olivat vaarallinen yhdistelmä, ja kuivurikin saattoi syttyä tuleen. Salama on myös ollut muutaman kerran asialla. Oravaa älköön paloista syytettäkö.