Blogi

"Älä vaan lankee", sanoi mummuni toisinaan. Ei, kyse ei ollut mistään vakavammasta, hän vain varoitti minua kaatumasta, kun lähdin juoksemaan. Mummu (s. 1885) oli sitä ikäpolvea, jonka puheessa oli paljon ruotsista väännettyjä sanoja, kuten tooli ja hantuuki. Yritän tähän nyt hiukan muistella sanoja ja sanontoja, joita kuulin lapsuudessa, mutta jotka sittemmin ovat ainakin osittain hävinneet. Niitä ei tietenkään käytetty pelkästään Haukijärvellä. Haukijärveläisten puhetta ne silti olivat. Olen asunut useammalla murrealueella, joten pyydän etukäteen anteeksi, jos niin sanotusti sekoan sanoissani. Korjatkaa ja kertokaa omista muistoistanne.

Otatteko pyyhkeen mukaan saunaan? Meillä otettiin pyhje tai pyheliina. Jos henkilö ryäkii, niin mitä hän tekee? Röyhtäilee tietysti. 96-vuotias tätini kysyi, tiedänkö mikä on paija? En tiennyt, mutta se tarkoittaa lelua. Sana ei tainnut olla enää 50-luvulla käytössä. Pihalla kasvoi rautalehteä, kasvimaalta piti kitkeä naattaa, ja kukkapenkissä kukkivat joriinit. Kylässä kasvatettiin ja syötiin pernaa ja tuotettiin meijeristä joppia. Klimppisopasta, papusopasta ja sallatista on tainnut olla aiemminkin puhetta. Kerran viikossa leivottiin kakkoo. Mutta tiedättekö, mitä tarkoittaa, kun kakko tulee missiltä?

Haukijärveläisten "ree oli hukassa" eivätkä muutkaan hienot kirjaimet aina sujuneet. Frans Fredrik Lehto oli Lehron Pransi. Muistelen, että osa ihmisitä käytti d:n tilalla puhdasta r-kirjainta, osa taas onnistui tuottamaan ihmeellisen välimuodon, jota en edes yritä kirjoittaa. Vanhoissa teksteissä olen nähnyt nimen Viilanoja (joskus Viilonoja), joten ilmeisesti myös l-kirjain kelpasi tarkoitukseen, vaikka en sellaista muista kuulleeni kenenkään puheessa. Kylän Hugot saivat tottua Huuko-nimeen. Herttualassa asunut Vihtori Aalto puhui haastattelunauhalla Estlanterin Kustaasta. Söterlinki on jossain ihan paperille kirjoitettuna. Ehkä joku sanoi Fannia Vanniksi, mutta useimmat tuntemani kyllä puhuivat Peltolan Fannista tai Rintalan Fiiasta. Fiinimpikin kirjain siis onnistui, kun niin haluttiin.

Äitini sanonta "... vaikka satas sitte ämmiä kotatoolit seläsä" ihmetytti jo lapsena. Google toki kertoo, missä yhteydessä kotatooli-sanaa käytetään. Mutta mikä ihme on kotatooli? Kertokaa!

Helmikuussa 1912 tehdyllä kauppakirjalla Vihtori Hillu myi Gustav Estlanderille suurimman osan Kelhäjärvenmaasta. Tila nimettiin Kelhäjärveksi. Sen pinta-ala oli noin 180 hehtaaria. Kauppakirjasta voi olla hiukan vaikea hahmottaa tilan rajoja. Vuoden 1908 kartasta löytyy mielestäni tekstissä mainittu Parkkisen (2) polvi. Mäenpään torppaa ei kartalla ole, mutta aika lailla noilla paikkeilla sen maiden on täytynyt olla. Siitä tilan alue jatkui lopulta melkein suorakulmion muotoisena Kelhäjärveen saakka. Hakalan tilan Hillu oli jo aiemmin myynyt Kalle Hakalalle (Ristilälle) eikä se siis sisältynyt tähän kauppaan. Hakalasta joskus myöhemmin lisää.

Tilaan kuului kaksi torppaa, Haukipää ja Kukkola. Kuten tiedämme, Haukipään torppari luopui myöhemmin torpasta ostettuaan oman tilan. Kukkola sen sijaan itsenäistyi. Palomäen torppari oli jo ennen kauppaa siirtynyt viljelemään Heinijärven Marttilaa. Torpan rakennukset näyttävät kuuluneen Hillulle, ja niitä oli melko paljon: asuinrakennus, talli, navettarakennukset, sauna, kotarakennus, makasiini, kaksi riihirakennusta, puuvaja ja rehulato. Olisi mielenkiintoista tietää, mihin rakennukset kuljetettiin. Jos hirret olivat kunnossa, ne varmaan käytettiin uudelleen. Yksi riihirakennus oli myytävänä elokuussa 1917.  Toista riihirakennusta kaupattiin myöhemmin Kyrön Sanomissa huonokuntoisena. Myös Kinkin mäkitupa kuului myytyyn tilaan. Ainakin Kinkillä asuttiin vielä 20-luvulla, mahdollisesti Haukipäässäkin oli tilapäisiä asukkaita.

Kauppakirjassa mainitaan myös tilaan kuulunut alue, jota Mäkelän torpparilla oli oikeus viljellä elämänsä loppuun asti. Tämä oikeus säilyi kaupassa. Missä tuo Mäkelän alue mahtoi olla? Vuokralautakunnan välikatselmuspöytäkirjaan on 1910 kirjattu Mäkelän viljelemät pellot. Parhaiten myytävään alueeseen osuu Kulonpalo, jossa Mäkelällä oli 140 aaria kylvettynä katselmuksen aikaan kevätviljalle. Pöytäkirjassa mainitaan myös hiukan pienempi Viilonojanvainio. Sen sijainnista ei ole tietoa. Hämärä muistikuva kertoo, että maanjako-oikeus olisi käsitellyt tätä Mäkelän aluetta torppien itsenäistymisen aikaan. Ilmeisesti Kalle Mäkelä ei saanut lunastaa sitä itselleen, vaan se jäi Pakkaselle. Hillulle kuuluneet torpan maat Kalle Mäkelä osti 1919.

Vihtori syntyi lokakuussa 1866 Pukarassa. Hänen vanhempansa olivat Riukulan renki Isak (varmaankin Iisakkina tunnettu) Eevanppoika ja tämän kihlattu morsian Eveliina Vilhelmiina Miinantytär, joka oli Riukulassa piikana. Vanhemmat vihittiin marraskuussa 1866 Hämeenkyrön pappilassa hopeetoinna, kuten vihittyjen luettelo kertoo. "Hopeetoinna" viittaa siihen, ettei morsiamella ollut juhla-asuun kuulunutta koristetta, mahdollisesti jonkinlaista kruunua. "Hopeetoinna" vihittiin toki useimmat samalle sivulle kirjatut parit. Aika oli ankara, kato vei viljan ja nälkävuosina levisivät kulkutaudit. Lavantauti päätti Isakin elämän elokuussa 1867. Eveliina ja Vihtori jäivät kahdestaan selviämään eteenpäin miten parhaiten taisivat.

Vuonna 1870 Eveliina siirtyi piiaksi Pakkaselle. Vihtori seurasi mukana. Seuraavassa rippikirjassa Eveliina merkittiin itselliseksi. Hän kuoli syyskuussa 1874 muutama päivä synnytyksen jälkeen. Lapsi, joka sai kasteessa nimen Matti, jäi eloon. Hän ja silloin kahdeksanvuotias Vihtori joutuivat huudolle. Se tarkoitti, että heidät annettiin hoidettaviksi taloon, joka teki halvimman tarjouksen. Pienen Matin sijoituspaikka ei ole tiedossa, Vihtori sen sijaan on merkitty Kalkunmäen Tiipiälle. On mahdollista, että hän asui sittemmin Peltolana tunnetun talon paikalla olleessa rakennuksessa. Sijoituspaikka on voinut myöhemmin vaihtua. Huutolaislapsen oli osallistuttava talon töihin heti, kun siihen kykeni.

1882 Vihtori siirtyi rengiksi Herttualan Alakeskiselle. Hän oli renkinä myös saman kylän Kirmolla. Sieltä matka vei 1887 Pirkkalaan. Pirkkalan Keholla renkinä ollessaan Vihtori otti/sai sukunimen Leivo. Parin vuoden kuluttua hän palasi Hämeenkyröön, jälleen rengiksi Alakeskiselle ja sitten Kirmolle. 1891 Herttualaan tuli myös Matilda Taavetintytär Keskinen. He avioituivat 1893. Vihtori oli silloin renkinä Kalkunmäen Purtulla. Vuodesta 1896 Vihtori oli muonarenkinä Herttualan Ylikeskisellä. Vähän aikaa hän oli myös Pakkasella renkivoutina. Kasvava perhe asui myös mäkitupalaisena Ylikeskisellä, Heinijärven Yliraukolassa ja uudestaan Ylikeskisellä, kunnes 1907 muutti Matildan kotiin Mustajärvenkulman Keskiselle.

Henkikirjojen mukaan perhe asui tämän jälkeen Keskisellä. Vihtori todennäköisesti viljeli Keskisen mäkituvan peltoja ja teki maataloustöitä myös muissa taloissa. Lähteissä hänelle ei ole merkitty muuta ammattia. Jos Vihtorin lapsuuteen kuului tragediaa, myös hänen kuolemansa oli surullinen. Frans Mustasilta kertoo ns. terroritilastossa, että Vihtori oli joitakin vuosia Haukijärven työväenyhdistyksen jäsen ja kuului punakaartiin. Hänen mukaansa Vihtori oli "kaatunut taistelussa Hämeenlinnassa huhtikuun lopulla". Hämeenkyrön seurakunnan kuolleiden luettelon mukaan Vihtori oli "tullut ammutuksi pakomatkalla Hämeenlinnan seudulla". Vihtorin maallinen matka päättyi siis huhtikuussa 1918.

Kun alussa mainitsin Vihtorin Matti-veljen, niin kerrottakoon, että hänkin eli aikuiseksi. Hän asui perheineen Tuokkolassa ja käytti sukunimeä Alanen.

Jo aiemmin kerroin Turun maakunta-arkistossa tutkijoiden avuksi laadituista kortistoista, joista osa on nykyisin digitoitu ja kaikkien käytettävissä verkossa. Yksi tällainen kortisto on perukirjakortisto. Mouhijärven kortisto on digitoitu, Hämeenkyrön vastaava ei sitä toistaiseksi ole. Muutama sana kortistosta sen käytön helpottamiseksi. Kortisto käsittää vuodet 1706 - 1933. Siitä ilmenee yleensä vainajan kuolinaika ja perukirjan laatimisaika sekä perukirjassa mainitut leski ja perilliset. Kortisto on järjestetty etunimen mukaan aakkosjärjestykseen, ilmeisesti koska kaikilla ei ole ollut sukunimiä. Nimistä on hyvin erilaisia kirjoitusasuja (David/Taavetti). Yleensä ne on laitettu samaan kohtaan kortistoa kirjoitustavasta riippumatta. Joitakin poikkeuksia tästä on, äkkiä katsoen ainakin Jöran/Yrjö. Seuraavat linkit vievät apuvälineenä helppokäyttöisempää Digihakemistoon, josta on edelleen linkki Kansallisarkiston Astia-palveluun. Joitakin esimerkkejä mouhijärveläisten perukirjatiedoista.

Anshelm Koskinen kuoli 1918. Leski ja tyttäret asuivat myöhemmin Kivelässä Haukijärvellä.

Taavetti Peltomäen kuoltua perukirja laadittiin lokakuussa 1930. Siinä mainitaan leski ja tuolloin elossa olleet lapset. Avioituneiden tyttärien aviomiehet on myös kerrottu, sillä puoliso toimi tilaisuudessa vaimonsa edustajana.

Taannoin kirjoitin Kustaa, Tilda ja Viljo Mäkelästä. Kustaan kuoleman jälkeen laaditussa perukirjassa on mainittu myös tämän isä Frans Mäkelä. Syytä en tiedä. Ehkä hän valvoi alaikäisen Viljon etua.

Taavetti Tuomisen vaimon Hilman perukirjassa on kerrottu heidän lastensa nimet.

Kallioniemen vanhaemäntä Matilda kuoli 1927. Hänen perukirjastaan käy ilmi, että toinen tyttäristä oli kuollut, mutta tämän leski oli elossa. Hänestä käytetään nimeä Nukari Ylöjärvellä sijainneen talon perusteella, vaikka perhe hautakiven mukaan käytti sukunimeä Koivuniemi.

Rajalassa asuneen Vihtori Heikkilän isän perukirjassa mainitaan Vihtorin 1925 elossa olleet sisarukset.

Kun Svantte Ojaniemi 1929 kuoli, hänellä ei ollut elossa lähisukulaisia. Perukirjassa onkin lueteltu pitkä lista serkkuja, näiden puolisoita, serkkujen lapsia sekä täti, setä ja eno. Luettelo jatkuu kortin kääntöpuolelle ja seuraavalle kortille.

Eniten hyötyä kortistosta on sukututkijoille ja paikallishistoriaa harrastaville. Kortin tietojen perusteella voi etsiä tai tilata perukirjan arkistosta (vanhimmat verkostakin)  ja saada tietoa kotitilan tai perheen olosuhteista kirjan laatimisen aikaan.

Sivusto päivittyy seuraavan kerran kahden viikon kuluttua.